Isä Malakain silmät -tarinan syntyhistoria on poikkeuksellinen. Ensimmäisessä yhteydenotossa Storyteliltä esitettiin toivomus, että kirjoittaisin kauhutarinan, joka vetoaisi nimenomaan nuoriin miehiin.

En ole oikein koskaan osannut ajatella tarinoilleni mitään tiettyä lukijakuntaa, mutta otin ohjeen löyhäksi lähtökohdaksi. Kuten usein käy, ulkoa annettu näkökulma alkoi pian muuttua vankilasta inspiraationlähteeksi.

Minulla oli varastossa yli vuosikymmenen takaa näytelmäkäsikirjoitus nimeltään Raskain metalli. Vaasan ylioppilasteatteri Ramppi esitti kyseisen tekstin Saila Louken ohjaamana vuonna 2004. Yksi näytelmän hahmoista oli katolinen manaajapappi, joka oli kääntänyt ammattinsa logiikan ylösalaisin: hän manaa demoneita inspiraationsa kadottaneisiin ihmisiin.

Näytelmä oli aikanaan pieni paikallinen menestys, muttei niinkään käsikirjoituksensa ansiosta, joten muutamaa puolikelvollista liuskaa lukuun ottamatta heivasin tekstin ensi tilassa. Oivalsin kuitenkin, että perusideassa oli vetovoimaa. Tai oikeastaan tajusin jotakin paljon mielenkiintoisempaa.

Kuten jo edellisessä Isä Malakain silmiin liittyvässä päivityksessäni totesin, halusin kirjoittaa riivaustarinan, jonka keskeinen kohtaus ei sisällä sänkyyn sidottua, rivouksia latelevaa nuorta naista, jota kulttuurin patriarkat yrittävät saada kuriin. Minusta tuo kuva on menettänyt kulttuurisen relevanssinsa ja sitä kautta sokkiefektinsä. Meidän aikamme kipupiste ei ole perinteisestä roolistaan ulos rimpuileva nainen.

Sen sijaan jotakin hyvin ristiriitaista, sotkuista ja ahdistavaa liittyy nimenomaan miehisyyteen. Aivan kuin kukaan ei oikein tietäisi, mitä ihmettä sen kanssa pitäisi tehdä. Olen tietysti tavallaan aihepiirin kokemusasiantuntija, mutta koska sukupuoliasiat ovat nykyään äärimmäisen politisoituneita, pengoin aihetta myös tutkimusnäkökulmasta.

Autismitutkija Simon Baron Cohen (kyllä, sen Borat-näyttelijän sukulainen) on sanonut provokatiivisesti, että miessukupuoli näyttäisi kärsivän hyvin laimeasta autismin muodosta. Autismi on selvästi yleisempää miehillä kuin naisilla, joten logiikka on, että miesten aivot ovat jotenkin valmiiksi sille alttiissa asennossa.

Baron Cohenin tutkimusryhmän ehkä kuuluisin tutkimus näyttäisi osoittavan, että jo vuorokauden ikäisissä lapsissa voi havaita sukupuolieroja kiinnostuksenkohteissa: tytöt yleensä kiinnittävät huomionsa ensisijaisesti kasvoihin, pojat esineisiin. Kun tähän liittää miesten noin 15 prosenttia suuremman koon ja suuremman lihasvoiman, alkaa näyttää siltä, että luonto valmistaa miehiä johonkin hyvin fyysiseen toimintaan, jossa empatiakyky ei ole varsinaisesti prioriteetti.

Miesten seksuaalisuuteen näyttäisi myös liittyvän jonkinlainen saalistuskäyttäytyminen. Ilmiöllä voi olla kulttuurisia syitä, mutta yksi perusasetus on ollut olemassa alusta asti: miehet voivat hyvin korkeaan ikään saakka siittää jälkeläisiä ilman biologista pakkoa ottaa näistä mitään vastuuta. Kuten viime aikoina on taas tullut näkyvästi esiin, pelottavan suuri osa miehistä myös harjoittaa järjestelmällisesti seksuaalista ahdistelua, jopa väkivaltaa.

Näitä asioita penkoessani huomasin olevani pian erilaisilla tabualueilla, selvittämättömien ja kiehtovien asioiden äärellä, siellä minne kulttuurimme ei juuri nyt oikein haluaisi katsoa.

Komiikaltakaan ei kuitenkaan vältytty: Eräässä tutkimuksessa haluttiin saada selville, minkälaisista kuvista toiset kädellisurokset eli tässä tapauksessa reesusmakakit ovat valmiita ”maksamaan” (käytännössä luopumaan mehuannoksista sitä vastaan, että niille näytettiin kuvia). Urokset maksoivat mieluusti nähdäkseen kuvia, joiden aiheena oli joko a) makakinaaraan peräpää tai b) lauman hierarkian huipulla olevan uroksen kasvot.

Kukin vetäkööt tästä omat johtopäätöksensä ihmismakakien suhteen.

Joka tapauksessa kirjoitin tarinan, jota ei ehkä ole suunnattu nuorille miehille mutta jonka ytimessä on miehisyyden pimeä puoli. Ja kun maskuliinisuusnäkökulma yhdistyi päässäni nykyajan self help– ja life coaching -ilmiöihin, tajusin paljastaneeni piilopaikan, jossa lymysi leegio oman aikamme demoneita.