Marko Hautala

Kirjoja ei voi olla liikaa

Olen erinäisistä kirjoitustöistä huolimatta pitänyt väkisin kiinni siitä, että kesällä myös luetaan kirjoja, mieluusti montaa yhtä aikaa.

Viimeksi sain päätökseen Kim Leinen Kuilu-romaanin ja sitä ennen Terhi Tarkiaisen syksyllä ilmestyvän Pure mua -vampyyritarinan (sain ennakkokappaleen). Leinen teos on jälleen kerran ehkä sivumääränsä puolesta liioiteltu, mutta lopussa sitkeä lukija saa toden totta kurkistaa ihmisyyden pimeimpään kuiluun. Täkäläiselle lukijalle lisäsävyn tuo se, että huipennus sijoittuu merkittäviltä osiltaan Suomen sisällissodan verisimpiin käänteisiin. Tarkiaisen romaani taas todistaa, että vampyyreistä irtoaa edelleen uusia näkökulmia ja varsinkin naurua (tekisi mieli kertoa esimerkki jälkimmäisestä, mutta maltetaan nyt, kun kirjaa ei ole vielä julkaistu).

Näiden lisäksi luen Iain McGilchristin The Master and His Emissary -tietokirjaa, joka esittää aivotutkimukseen pohjautuvan näkökulman koko läntisen sivilisaation syntyyn. Kerta kaikkiaan huimaa kamaa ja samassa sarjassa kuin Julian Jaynesin The Origins of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind, josta olen sauhunnut aiemmin. Jaynesiin verrattuna McGilchrist on kai enemmän ”oikeassa”, sillä aivotutkimus on kehittynyt 2000-luvulla melkoisesti ja Master and His Emissaryn pääteesi on hieman maltillisempi. Molempia kuitenkin yhdistää tekijöiden laaja-alainen sivistys, joka ei rajoitu pelkästään hermoverkkoihin ja neuroneihin.

Toinen luvussa oleva tietokirja (tai pikemminkin esseeteos) on Timo Hännikäisen kauhugenreä käsittelevä Medusan kasvot. Hännikäinen tunnetaan kai paremmin äärinäkemyksistään ja erinäisistä skandaaleista, mikä peittää alleen sen tosiasian, että kyseessä on pätevä ja parhaimmillaan täysin epäpoliittinen kirjailija. Ainakin Medusan kasvojen esipuhe ja Thomas Ligottia käsittelevä osuus ovat puhdasta kultaa niille, jotka ovat kiinnostuneet kauhugenrestä nimenomaan taidemuotona. Teos on tyylikäs myös esineenä.

Lisäksi olen lukenut Vanhaa testamenttia (ostin mökkiraamatun), niin sanottua Mustaa Raamattua sekä Euripideksen Elektraa. Listalle täytyy ensi tilassa lisätä myös Salakirjat-kustantamon julkaisema William Blaken Milton-runoelma. Blakelta on suomennettu viimeksi kokonainen teos vuonna 1959, joten tämä on ainakin tietyissä piireissä tapaus (aloittelin aikanaan väitöskirjaa William Blakesta, mutta kirjailijan ura pilasi sen projektin).

Lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi kesään kuuluu myös esiintymisiä. Niistä seuraava on Turussa järjestettävä Finncon, jonka ohjelma on juuri julkistettu. Siitä lisää myöhemmin.