Marko Hautala

Saattaa järkyttää

Brittiläinen kauhukirjailija Ramsey Campbell jakoi seinällään artikkelin, joka käsittelee ”sisältövaroituksia”. Kyseessä on siis varoitustyyppi, jolla pyritään ehkäisemään esimerkiksi traumoista kärsivien järkyttymistä kirjan, elokuvan tai vaikkapa pelin sisällöstä. Englanniksi termi on yleensä muotoa trigger warning, mutta artikkelissa tämän sanotaan aiheuttavan ”väkivaltaisia asemielikuvia”, joten käytössä on neutraalimpi content warning.

Campbellin tapaan tuo kohta sai minut hetkellisesti luulemaan, että kyseessä on nykyistä loukkaantumisen ja järkyttymisen kulttuuria parodioiva sivusto. Kirjoittaja kuitenkin argumentoi aiheen puolesta ilmeisen tosissaan.

Aloin tutkailla kirjahyllyäni. Jos varoitusten lähtötaso asetetaan niiden mukaan, joille trigger-sana aiheuttaa oireita, jopa Tuire Kaimion koirankoulutusoppaassa pitäisi olla jonkinlainen varoitus.

Samana päivänä luin Lionel Shriverin aiheuttamasta kohusta, kun hän oli puhunut toisesta tapetilla olevasta ilmiöstä eli ”kulttuurisesta omimisesta”. Shriverin puheenvuoro esittää kulttuurisen omimisen käsitteen kirjailijan vapautta rajoittavana.

Itsekin ihmettelen sitä, miksi aiheesta pitää keskustella paljolti osattomuuden ja uhriutumisen kautta. Olisi kai hedelmällisempää rohkaista ja mahdollistaa vaikkapa omien maahanmuuttajiemme kirjoittamista. Heidän vähäisyytensä suomalaisessa kirjallisuudessa tuskin johtuu siitä, että valtakulttuurin edustajat olisivat kirjoittaneet markkinat tukkoon. Kustantajien kiinnostuksen puutteestakaan ei liene kyse, vaan pikemminkin siitä, että vaikkapa länsinaapuriin verrattuna Suomessa ei ole vielä syntynyt kriittistä massaa, josta tekijöitä syntyisi (asia muuttunee hyvinkin pian).

Sekä sisältövaroitukset että kulttuurisen omimisen käsite ovat peräisin akateemisesta maailmasta ja niiden kiivaimmat julistajat luultavasti amerikkalaisyliopistojen nuoria opiskelijoita, mikä selittänee käsitteiden soveltamisen ajoittaista dogmaattisuutta. Nämä ihmiset eivät luultavasti voi ymmärtää vastustusta, jota heidän hyvää tarkoittavat ja maailmaa syleilevät periaatteensa aiheuttavat.

En tiedä, onko tässä kyse myös sukupolvien erilaisesta aikaperspektiivistä, mutta sisällöstä varoittamiseen perustuva strategiahan on perinteisesti ollut nimenomaan konservatiivisen establishmentin käytössä. Content warningin edeltäjä oli 80- ja 90-luvuilla Tipper Goren lanseeraamaa kampanja, jossa lapsia haluttiin suojella rivoilta ja väkivaltaisilta sanoituksilta laittamalla levyjen kansiin explicit lyrics -tarroja.

Kampanja kääntyi paljolti itseään vastaan (varoitustarroista tuli käytännössä tae levyn sisällön katu-uskottavuudesta). Suomessa vallitsi samoihin aikoihin videolaki, joka pyrki suojelemaan katsojia fiktiiviseltä väkivallalta, jonka katsottiin järkyttävän ja raaistavan etenkin nuoria (oikeasti väkivaltarikollisuutta on vähemmän nyt, kun sensuuri on lähes olematonta).

Vainoharhaisempina hetkinä varoitus- ja omimiskeskusteluissa voi kuulla kaikuja masentavammista ilmiöistä, joissa kulttuurielämän klikit ovat itse pyrkineet soveltamaan taiteeseen ideologisen puhdasoppisuuden käsitteitä ja jakaneet teoksia edistyksellisiin ja taantumuksellisiin. Niitäkin ajatuksia on esitetty kaiken hyvän ja kauniin nimissä.

Ei sisältövaroituksista tietysti mitään haittaa ole, kunhan tekijöiden ei itse tarvitse niitä miettiä. Kiinnostavassa kirjoittamisessa on paljolti kyse itsetietoisesta moralismista vapautumisesta, ei hyvän ihmisen kaavussa poseeraamisesta. Jos kirjailija miettii mahdollisia järkyttyjiä, lopputulos ei myöskään paranna ketään. Vaikuttavan fiktion ikivanha paradoksi on, että se avaa uusia näkökulmia nimenomaan haavoittamisen kautta.