Marko Hautala

Tyttö kävelee yöllä yksin kotiin

Juuri kun luulin, että vampyyreissä ei ole enää mitään mielenkiintoista, näin Ana Lily Amirpourin elokuvan A Girl Walks Home Alone at Night (2014).

Elokuvaa markkinoidaan luonnehdinnalla ”iranilainen vampyyrispagettiwestern”, mutta se kannattaa ottaa lähinnä merkkinä siitä, että kyseessä on hyvin omintakeinen teos. Toki musiikissa on välillä Ennio Morriconea ja kuvassakin italowesternin verkkaisuutta ja asetelmallisuutta, mutta itse lisäisin soppaan vielä Tarantinon sekä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen -romaanin filmatisoinnit.

Lopputuloksena on kaunista mustavalkokuvaa, hienovaraista huumoria ja erikoinen rakkaustarina, jota ryydittää upea ääniraita ja pari maagisesti toteutettua kauhukohtausta. Tästä elokuvasta jäi naamalle hämmentynyt, hyväntuulinen hymy.

Muuta:

Olin viikonloppuna Jaakko Tapanisen ja Liisa Tiittulan kanssa Helsinki Lit -tapahtumassa jakamassa ensimmäistä Jarl Hellemann -palkintoa, joka meni Mo Yanin mainiolle romaanille Viinamaa. Paluumatkalla luin Tapani Kilpeläisen teoksen Silmät ilman kasvoja – Kauhu filosofiana. Kirjassa on muun muassa kutkuttava analyysi John Carpenterin The Thing -elokuvasta, mutta välillä huomaan pahasti vieraantuneeni filosofien kielenkäytöstä. Esimerkki kohdasta, jossa kuvaillaan postapokalyptistä kauhua (käytännössä yleensä zombitarinoita):

Richard Béginin mukaan postapokalyptisessa asetelmassa kauhua aiheuttaa, ettei yksilö pysty hyödyntämään viittauspisteistöä, jonka varassa hän on oppinut elämään. Viittauspisteet ja maailma eivät enää kohtaa, sillä maailman muuttumisen vuoksi järjestäytyneen yhteiselämän ennen mahdollistaneet lähtökohdat eivät enää mahdollista järjestäytynyttä yhteiselämää. Postapokalyptinen kauhu siis sijoittaa yksilön ympäristöön, jossa vanhat lait eivät enää toimi. Ne ovat lakanneet olemasta. Ne perustuvat maailmaa esittävään malliin, mutta maailma on lakannut vastaamasta mallia.

Ja niin edelleen. Ilman viittauspisteistöjäkin voi kai tiivistää, että zombiapokalypsi romahduttaa yhteiskunnan ja sen tutut pelisäännöt, kuten me teineinä kaveriporukassa jo hokasimme.

Joka tapauksessa tutustumisen arvoinen teos, paikoin informatiivinen ja näkemyksellinenkin. Sitä paitsi Pasi Romppasen tekemä ulkoasu on niin komea, että kannattaa käydä vähintään kirjakaupassa hypistelemässä.