Olin eilen tuplanäytöksessä, jossa katsottiin ensin Dario Argenton alkuperäinen Suspiria vuodelta 1977 ja perään Luca Guadagninon tuore näkemys aiheesta. Argenton elokuvan olen katsonut vuosikymmenten aikana monta kertaa, mutta oli hienoa nähdä se nyt valkokankaalla.

Uusi Suspiria taas oli kokemus, josta en ole ehkä aivan vielä toennut. Vaikka yritin välttää lukemasta tai kuulemasta uusintaversiosta etukäteen, tiesin toki että siinä on otettu suuria vapauksia suhteessa alkuperäiseen ja että musiikin on tehnyt Radioheadin Thom Yorke.

Mitä tahansa ennakko-odotuksia olin mahdollisesti elätellyt, mikään niistä ei valmistanut siihen, mikä tämä uusi versio on.

Alkuasetelma on periaatteessa sama kuin Argenton elokuvassa. Nuori nainen saapuu arvostettuun tanssikouluun Saksassa. Ajankohta on alkuperäisen Suspirian julkaisuvuosi 1977, mutta paikaksi on muutettu muurilla jaettu Berliini, jonka poliittista kuohuntaa Bader-Meinhofeineen käytetään alkupuolella hyväksi. Jo lähtökuopissa käy ilmi epäilys, että tanssikoulua pyörittävät noidat.

Elokuva käyttää hyväkseen Argenton ajatusta trilogiasta, joka esittelee ”kolme äitiä”. Näistä Suspiria käsitteli hahmoa nimeltä Mater Suspiriorum. Alkuperäisessä elokuvassa tätä ajatusta ei esitellä, mutta uusintaversio ottaa sen käyttöön itse tarinassa.

Visuaalisesti uudessa Suspiriassa on tehty ratkaisu, joka aluksi vaikutti ankealta mutta kääntyi nopeasti eduksi: siinä missä Argenton elokuva leikkii voimakkailla väreillä ja hyperaktiivisen oudoilla kuvakulmilla, Guadagninon paletti on lähes harmaa. Pääväri eli punainen tulee mukaan hiipien.

Hyvä idea on myös modernin tanssin tuominen tarinan keskeiseksi voimaksi. Argenton alkuperäisessä elokuvassa tanssilla oli vain sivurooli.

Mitä mieltä sitten olen uudesta Suspiriasta? Ainakin kyseessä on hyvin poikkeuksellinen remake. Koska katsoin molemmat versiot samalta istumalta, en tiedä kuinka elokuva toimii niille, jotka eivät ole nähneet alkuperäistä, mutta ainakin minä olin tämän tripin jälkeen puoliksi kanveesissa. Olo oli sama kuin yhdellä elokuvan hahmolla, joka loppupuolella talutetaan ulos noitarituaalista.

Tästä johtuen en osaa vielä eritellä vaikutelmiani kovin analyyttisesti, mutta jos naputettavaa pitää löytää, ne liittyisivät ehkä seuraaviin: Paikoin taide-elokuvameininki lipsahti överin puolelle. Brutaalius ja groteskius vedettiin välillä niin tappiin, että vähemmän olisi saattanut olla enemmän. Musiikki toimi yleisesti ottaen, mutta muutamassa kohdassa heräsi epäilys, että Thom Yorke ei ole tajunnut Radioheadin ja soundtrackin eroa.

Mutta toisaalta: kun miettii kenen elokuvaa tässä versioidaan, nuo kaikki voi nähdä jonkinlaisena kunnianosoituksena. Argenton ”kultakauden” tavaramerkkejä ovat itsetarkoituksellinen kuvakulmakikkailu, brutaalin väkivallan estetisointi ja luottobändi Goblinin yli-innokas progeilu.

Ja joka tapauksessa kyseessä on hyvin erikoisella tavalla vaikuttava elokuva. Katsojan päätettäväksi sitten jää, onko vaikutus hyvä vai huono. Varmaa kuitenkin on, että Suspiria jää hetkeksi mieleen asumaan. Tämä myös tavallaan varoituksena.

Katsoin elokuvat kotikaupungissani Vaasassa, jossa Skafferiet Ritz on nyt jo toistamiseen järjestänyt kauhuelokuvan tuplanäytöksen (viimeksi kankaalla olivat alkuperäinen ja uusi Halloween, joiden esittämistä edelsi vetämäni paneelikeskustelu). Näin nämä uusintaversiot tietysti pitäisi aina katsoakin.