Olen poikkeuksellisesti hankkinut itselleni kaksi isohkoa kirjoitustyötä ja päälle erään mielenkiintoisen ulkokirjallisen genreprojektin (näistä kaikista lisää myöhemmin), joten raportti taannoisesta KauhuConista on jäänyt kirjoittamatta. Tapahtuma oli yleisömenestys, joten jatkoa seurannee ensi vuonna. Iso kiitos järjestäjille kutsusta, ohjelmasta ja hyvästä seurasta!

Edith Arkko summaa blogissaan hienosti myös polveilevan kunniavieraspuheenvuoroni, jonka otsikko oli Miksi jokaisen pitäisi lukea kauhukirjallisuutta. Yksi esiin nostamani näkökulma liittyy varsinkin nykyisessä ilmapiirissä tärkeään erityispiirteeseen: kauhugenre käyttää sumeilematta hyväkseen erilaisia kollektiivisia kipupisteitä, muttei edes pyri tarjoamaan niihin ideologista tai muutakaan ratkaisua. Lainaan Arkon blogikirjoitusta:

Kauhutarina voi nostaa esiin yhteisön kengässä hiertävän kiven, mutta jos se tekee sen asettumatta millekään puolelle, kaikki osapuolet voivat ottaa tarinan vastaan ja käsitellä ristiriitaa, joka niiden välillä on.

Esimerkiksi tästä otin junttikauhun kulmakiven eli Texas Chainsaw Massacren, joka yhdellä tasollaan peilaa liberaalien kaupunkilaisten ja konservatiivisten maalaisten välisiä ikiaikaisia ennakkoluuloja siten, että sekä kalifornialainen hippi että syvän etelän juntti siitä hypnotisoituvat. Tämän mahdollistaa se, että elokuva ei propagoi, vaan näyttää liioitellun groteskissa muodossa yhden kulttuurin kipukohdan, jonka kaikki tunnistavat.

Lisäesimerkiksi otin Anders Fagerin novellit, joissa on usein vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus ilman Ruotsi-dekkarille tyypillistä moralistista sävyä. Esimerkiksi tarina Isoäidin matka (Pohjoiset kultit -kokoelmassa) käsittelee maahanmuuttoon ja vaikkapa ihmiskauppaan liittyviä tabuja niin räävittömästi ja hyvän maun rajalla taiteillen, että se olisi jossakin muussa genressä luultavasti mahdotonta.

Samalla tavallahan kauhutarina on jo vuosikymmenien ajan käsitellyt toista aikamme polttavaa kysymystä eli sukupuolta. Kauhussa sukupuolen representaatio voi olla Psykon Paha Äiti, Alienin Kali-jumalaa muistuttava biologinen tuhoaja-synnyttäjä tai Manaajan tyttö, jonka estottomuuden edessä katolilaiset papit ovat neuvottomia. Toisaalta se voi olla Hohdossa hoiperteleva Paha Isä, naisia vihaava psykopaatti (Halloween, Scream), tyrannimainen patriarkka (Hills Have Eyes, Wicker Man) tai jopa naista synnytyskoneena käyttävä paholainen (Rosemaryn painajainen).

Edith Arkon blogissa on myös tiivistelmä Tiina Raevaaran ja Jarkko Toikkasen keskustelusta. Sain Conin jälkeen postissa Toikkasen teoksen The Intermedial Experience of Horror: Suspended Failures (2013), jossa tekijä käsittelee kauhugenreä ainakin oman tietoni mukaan kansainvälisestikin katsottuna tuoreesta näkökulmasta. Hänen lähestymistapaansa voi tutustua kompaktimmassa muodossa esimerkiksi lukemalla artikkeli Failing Descriptions in Edgar Allan Poe’s ”The Black Cat” (ladattavissa täältä).

Tarkoitukseni oli sanoa jotakin myös KauhuConia edeltäneesta pienimuotoisesta kohusta, johon mediakin ehti tarttua. Se tuntuu kuitenkin täysin turhalta, sillä itse tapahtumassa oli kyse oikeasti mielenkiintoisista asioista. Nykypolitiikka on ennalta-arvattavia mielipiteitä ja rituaalinomaista nokkapokkaa, jossa kaikki vuorosanat on jaettu etukäteen. Sellaiselle on varmasti monin verroin luontevampia foorumeita kuin kauhukulttuuritapahtuma.