Kävin Jyväskylässä Lukutila-kirjallisuustapahtumassa paneelikeskustelemassa Pasi Ilmari Jääskeläisen, J.S. Meresmaan ja Katri Alatalon kanssa. Esiin tuli mielenkiintoisia näkökulmia, joita pohdin vielä kotimatkallakin ja osan pohdinnoista siirrän tänne.

Ennen omaa paneeliamme näin myös Aleksis Salusjärven vetämän keskustelun, jossa puhuttiin lukemisen tärkeydestä. Timo Parvela kertoi kuulleensa aiheeseen perehtyneeltä tutkijalta (en ehtinyt kysyä henkilön nimeä), että ”tarinavajaus” aiheuttaa maailmankuvan sekavuutta. Ihminen, joka ei ole lapsesta saakka altistunut tarinoille, voi tietää paljon, mutta tieto ei asetu mihinkään kontekstiin tai jatkumoon, jolloin maailmankuva on käytännössä Trivial Pursuit -tasolla (sanamuodot ovat omiani, mutta tämä oli mielestäni kommentin ydin).

Sama ilmiö tuli esiin myös spefipaneelissamme, jossa J.S. Meresmaa painotti myyttien tärkeyttä kirjoittamiselleen ja huomautti, että tarinallisuus on jopa muistin perustyökalu. Esiin tuli myös se usein unohdettu tosiasia, että kirjallisuuden historiassa, sikäli kun käytetään kunnon aikaperspektiiviä, realismi on hyvin uusi keksintö. Murskaava enemmistö ihmisen luomista tarinoista on ”fantasiaa”, jossa kohdataan Tiamatin, Leviatanin ja Hydran kaltaisia hirviöitä, muututaan eläimiksi tai näkymättömäksi ja vieraillaan Manalassa (harmikseni en päässyt kuulemaan Meresmaan myyttiaiheista luentoa, joka oli myös osa Lukutila-tapahtumaa).

Vaikka myytit ovat sivilisaatioidemme peruskalustoa ja luultavasti elintärkeä osa niiden elinvoimaisuutta, harva nykyään ymmärtää niistä tuon taivaallista. Hyväksymme surrealistisen taiteen ja vaikkapa musiikkivideoiden kaoottisen ilmaisun, mutta myyttien tarinat aiheuttavat lähinnä hämmennystä ja vaikuttavat jopa koomisilta.

Esimerkki:

Muinaisen Egyptin mytologiassa Osiriksella oli joissakin representaatioissaan päässään fallos eli kohteliaasti sanottuna vehje otsassa. Osirista luonnehdittiin myös ”muumioksi jolla on pitkä elin” ja ”viriiliksi vainajaksi”. Hänet usein yhdistettiin myös aurinkoon eli Ra-jumalaan, mistä juontuu ajatus ”auringon falloksesta” (C.G. Jungin kuuluisa esimerkki tämän aihion modernista ilmentymästä erään mielisairaalapotilaan harhoissa olisi mielenkiintoinen aihe, mutten ala sitä nyt tässä käsitellä).

Osiris yhdistettiin elämän syntyyn ja esimerkiksi viljaan, mutta toisaalta hän oli kuolleiden valtakunnan hallitsija ja assosioitui sen myötä sekä kuuhun että iltataivaaseen. Hänen kunniakseen järjestetyissä rituaaleissa härät (tai joskus siat) polkivat viljaa riekaleiksi, mikä symbolisoi Osiriksen kuolemaa ja hänen ruumiinsa repimistä palasiksi.

Mistä sitten oikein on kyse? Osiriksen tarinasta on monia versioita, mutta yksinkertaistettuna myytti menee näin:

Paha Set-jumala tappaa Osiriksen, paloittelee ruumiin ja ripottelee palaset Niiliin ja ympäri Egyptiä. Isis-jumalatar menee manalaan, kokoaa Osiriksen kasaan ja saa tämän kanssa lapsen (joissakin versioissa Isis löytää vain falloksen ja hedelmöittää itsensä sillä). Syntyy poika Horus, joka tappaa pahan Setin ja hallitsee sen jälkeen eläviä, kun taas hänen isänsä hallitsee manalassa kuolleita, mutta on samalla ikään kuin ”alusta”, josta esimerkiksi vilja kasvaa aina uudelleen.

Kaikki tämä on nykyjärjelle puhdasta ristiriitaa. Jyrkimmät rationalistit eivät jaksa uhrata koko touhulle sekuntiakaan, sillä heidän näkemyksensä mukaan kyseessä on taikauskoisten sekopäiden esivalistuksellinen hörhöily. Tämä hörhöily kuitenkin kannatteli sivilisaatiota, jonka elinkaari edelleen ylittää omamme tuhansilla vuosilla. Jokin järki myytissä siis täytyy olla.

Osiris on ilmiselvästi hedelmällisyyden jumala. Hänen kuolemansa ja paloittelunsa liittyy historiallisesti rituaaleihin, joissa viljapellot tehtiin hedelmällisiksi ihmis- tai eläinuhrin verellä ja/tai ruumiinkappaleilla. Kyseessä on primitiivisimmillään esitietoinen mimiikka, jossa jäljitellään luonnon kiertokulkua, joka konkreettisesti tulee esiin vuodenaikojen vaihtelussa, luonnon kuolemassa ja uudelleensyntymässä. Tässä piilee ”viriilin vainajan” logiikka, sikäli kun myyteissä voi puhua logiikasta: Kuolema ei ole lopullinen, vaan siinä piilee uuden elämän ydin.

Osiriksen viriiliys oli kuitenkin muutakin. Primitiivisestä uhrimystiikasta poiketen hän ei rajoitu sadon varmistamiseen, vaan hän on myös tietoisuuden jumala. Hänessä sivilisaatio tulee tietoiseksi kiertokulusta ja asettuu sen yläpuolelle. Kyseessä on suuri ajatuksellinen loikka: Osiris ei ole pelkkää viljaa, lasten syntymää ja eloonjäämistaistelua. Hän on henkistynyt ja tietoinen periaate, joka kannattelee sivilisaatiota ja uudistaa sitä poikansa Horuksen kautta. Fallos eli uudistava periaate on siirtynyt nivusista otsaan, mieleen, ja jopa taivaalle, aurinkoon, aineen ulkopuolelle, abstraktioksi.

Ilman tällaista kehitystä meillä tuskin olisi rationaalista filosofiaa sen kummemmin kuin tiedettäkäkään. Osiriksen kuolema ja jälleensyntyminen toistuu Dionysos-myytissä ja tietysti kristinuskossa. Isiksen ja Horus-lapsen kuvasto on paikoin jopa identtinen Mariaa ja Jeesusta esittävän ikonografian kanssa, kuten myös tarina, jossa Isis vie Horus-lapsen erämaahan turvaan Setin raivolta (vrt. Johanneksen ilmestys ja evankeliumin tarina Jeesus-lapsen pelastumisesta Herodeksen puhdistuksilta). Martti Haavio on spekuloinut myös Osiris-Isis -kuvion yhteyksistä Lemminkäisen tarinaan, vieläpä hyvin uskottavasti.

Tärkeintä kuitenkin on, että sama rakenne, metatarina, on ymmärryksemme ja kokemuksemme pohjalla edelleen. Kun taloustieteilijät puhuvat luovasta tuhosta, he puhuvat Osiriksesta. Kun nuoriso retkahtaa kalmankalpeisiin vampyyreihin, rocktähtiin tai muihin ”viriileihin vainajiin”, he retkahtavat Osirikseen. Kun rikollinen tai addiktiosta eroon päässyt ihminen tulee tietoiseksi aiemman elämänsä alhaisuudesta, hän uudestisyntyy Osiriksen tavoin, vaikka kulttuurisista syistä nimenä mainitaan yleensä Jeesus. Nimet ovat vaihdettavissa, mutta myytin perusrakenne pysyy ja, mikä tärkeintä kirjailijan näkökulmasta, toistuu ja toimii tarinoissa vuosisadasta ja jopa -tuhannesta toiseen.