Marko Hautala

Kuninkaan puhe

Olin alkuaikoina usein katkera ja vihainen kirjailijoille, joita pidettiin ”korkeakirjallisina”. Tiesin etten ollut tarpeeksi lahjakas ja hienostunut ollakseni yksi heistä, joten mukana oli kateutta, mutta olin raivoissani myös siksi, että pidin näitä kirjailijoita sisäpiiriläisinä. Jopa romaanin alkulehdellä oleva virke, jossa kiitettiin sitä tai tätä säätiötä tuesta, saattoi laukaista kiukunpuuskan. Tiesin mitä se tarkoitti (…) Vanha Kaverikerho oli työssään. Kyse oli tästä, kyse oli tuosta, ja niin edelleen, blaa blaa blaa. Vasta jälkikäteen ymmärrän, miten paljon kuulostin vähiten mieluisalta sukulaismieheltäni, joka todella uskoi, että kaikki Ford Motor Companysta Yhdysvaltain keskuspankkiin oli juutalaisten salaliiton vallassa.

Stephen King sanoo näin kiitospuheessaan vuonna 2003, jolloin hän sai National Book Awardin elämäntyöstään. Puhe on kirjoittajalleen tyypillisellä tavalla suora ja vilpittömän oloinen. Siinä on itse asiassa mukana kaikki se, joka on tehnyt hänestä ilmeisen ehtymättömän bestsellereitä tuottavan juttupankin.

Mielenkiintoista puheessa on kuitenkin tuo katkeruuden tunnustaminen. Luulisi että Kingin taloudessa ei kirjallisuuden sisäpiirejä ole mietitty enää vuoden 1976 jälkeen, jolloin Brian de Palman filmatisointi Carriesta nosti kirjailijan uskomattomaan ja kauhukirjailijalle täysin epätavalliseen nosteeseen.

Silti puheen eri kohdissa on tuntu, että King selittelee asemaansa. Hän vihjaa vastustukseen, jota hänen palkitsemisensa on nostattanut. Ja se selvästi häiritsee häntä.

Se ei ole ainutlaatuista. Näin joskus Philip Rothin haastattelun, jossa kirjailija esitti, ettei hän ole saanut tarpeeksi tunnustusta. Kerran kuulin radiosta naispuolisen näyttelijän haastattelun, jossa taiteilija manasi sitä, ettei ole saanut Jussi- eikä Venla-palkintoa (kuuntelin ohjelmaa sivukorvalla, joten en tiedä haastateltavan nimeä). Ulkopuoliselle moinen purkaus tuntui oudolta, sillä haastattelu liittyi siihen, että kyseinen näyttelijä oli juuri saanut merkittävän elämäntyöpalkinnon.

Havaitsin jo vuosia sitten erään lainalaisuuden kirjailijan työssä. Jos alat vaatia kiitosta ja tunnustusta, sitä siimaa saa kelata ikuisesti. Ainut varmuus on, että pää ei tule vastaan koskaan.

Jos alat toivoa, että sen tai tuon ”sisäpiirin” (sellaisia on toki olemassa) pitää tunnustaa tai edes hyväksyä tekemisesi, palkkana on vain huonoja salaliittoteorioita, joihin upotetun energian olisi voinut käyttää paremminkin. Näin myös niiden äärimmäisen harvinaisten tapausten kohdalla, joissa ne huonot salaliittoteoriat ovat totta. Kirjailija kostaa parhaiten ja tyylikkäimmin kirjoittamalla poikkeuksellisen hyvän teoksen.

King sai palkintonsa viitisen vuotta sen jälkeen, kun hän oli joutunut vakavaan onnettomuuteen. Puheen alussa on lause, joka ehkä sopii elämän ohjenuoraksi myös yleisemmin.

Olen iloinen, kun saan olla täällä. Toistaalta, kuten olen sanonut viimeiset viisi vuotta, olen iloinen, kun saan olla yleensä jossakin.