Zombit ovat valtavirtaa. Tämä ajatus tyrmistyttää minua jopa enemmän kuin vampyyrien suosio muutama vuosi sitten.

Syy on luultavasti se, että kauhukuvaston jo varhaisteini-iässä omaksuneen ihmisen syklit kulkevat eri tahdissa kuin keskivertolukijan: sekä vampyyrit ja zombit ovat olleet minulle jo niin kauan kliseitä, etten ole tajunnut, että niin sanotulle suurelle yleisölle ja uusille sukupolville niissä saattaa olla uutuudenviehätystä. Kaikki eivät viettäneet nuoruuttaan katsellen Romeron ja Fulcin elokuvia.

Mutta klisekin voi herätä kuolleista. Eräs ystävä suositteli Max Brooksin World War Z -romaania ja täytyy myöntää, että sitä lukiessa aika kuluu mukavasti. Toisin kuin samannimisessä elokuvassa, romaani on käytännössä raportti, jossa haastatellaan yksityisiä ihmisiä ja heidän kokemuksiaan maailmanlaajuisesta zombiepidemiasta. Pelikenttänä on koko maailma, ja erilaiset geopoliittiset spekulaatiot ovat parhaimmillaan huimia.

Zombiepidemia aiheuttaa monenlaisia ketjureaktioita: mm. Pakistan kohdistaa ydinaseensa Intian sijasta Iraniin, mikä on jopa melko uskottavasti perusteltu. Parhaiten kriisistä selviävät maat kuten Israel ja Etelä-Afrikka. Israel on kansansa historian vuoksi tarpeeksi vainoharhainen uskoakseen kummallisen epidemian todeksi heti alkuvaiheessa, eivätkä palestiinalaiskonfliktien vuoksi rakennetut muuritkaan pahitteeksi ole. Etelä-Afrikassa taas otetaan käyttöön apartheidin aikaiset hätäsuunnitelmat, joiden alkuperäinen tarkoitus oli suojella valkoista väestöä mustien kansannousulta. Idean takana on itse maan isä Nelson Mandela (tai miten sen nyt haluaa ymmärtää. Kirjan lukeneet tietävät tuon kohtauksen monitulkintaisuuden).

Zombi on kauhun perushahmoista groteskein. Se on puhdasta, tahdotonta biologiaa ja hyönteismäistä parviälyä, asioita jotka saavat tasalämpöisen nisäkkään kauhun valtaan. Pahemmaksi asian tekee tietysti se, että zombi on kuitenkin hahmoltaan ihminen.

Freudin unheimlich-käsite toteutuu tässä täydellisesti, kuten myös uncanny valley -ilmiö: kun olento näyttää ja liikkuu lähes, muttei täysin, niin kuin tavallinen elävä ihminen, näky aiheuttaa meissä vaistomaisen kauhureaktion. Kyseessä ei siis ole henkilökohtainen, vaan täysin myötäsyntyinen taipumus.

Joku populaarikulttuurin tutkija voisi selvittää, miten tällaisesta olennosta tuli viihteen valtavirtaa. Joskus Twilight-huuman aikaan heitin vaimolleni huumorimielessä, että koskahan zombeistakin tehdään ihmissuhdeviihdettä.

No, se on tehty.