Hän inhosi minua ja rukoili, ettei joutuisi enää koskaan katsomaan minua. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, mitä sisällä oli. Hän oli kuvitellut, että ihminen on sileä ja virheetön sekä ulkoa että sisältä. Hän ei voinut sietää sotkua, kaaosta, verta.

Sara Granin Come Closer (2003) on lyhyen ajan sisällä jo toinen lukemani hieno riivausaiheinen romaani (Paul Tremblayn viime vuonna ilmestynyt A Head Full of Ghosts oli käsittelyssä aiemmin). Lisää on tulossa, eikä tämä teemalukemiseni tähän jää, syystä johon palaan vielä kevään aikana. Ray Russellin The Case Against Satan (1962) odottaa vuoroaan myös.

Come Closer tuo monella tavalla mieleen Rosemaryn painajaisen (puhun elokuvasta, sillä Ira Levinin romaania en ole lukenut). Molemmissa naispäähenkilö joutuu saatanallisten voimien uhriksi keskellä urbaania New Yorkia. Molemmissa vainoharhaisuus lisääntyy hienovaraisesti ja sinällään uskomaton juonikuvio menee lukijaan täydestä.

Molemmissa on myös aimo annos mustaa huumoria, joka vetoaa minuun erityisesti. Granin romaanissa on pari nerokkaan tragikoomista kohtausta ja Rosemaryn painajaisen finaali on mielestäni tyylikkäällä tavalla hauskin kauhuelokuvan historiassa.

Come Closer ei kuitenkaan ole millään muotoa riivaushupailu, vaan pohjimmiltaan hyvin koskettavakin romaani, joka kertoo siitä, miten vaikeaa meidän on hyväksyä ihmisyyttä kaikkine puolineen, sekä toisissa että itsessämme. Vaikka rakentaisimme itsestämme minkälaisen kiiltokuvan, meidän on mahdotonta täysin piilottaa hulluuttamme ja heikkouksiamme. Virheettömimmänkin julkisivun takana on sotkua, kaaosta, verta.

Sara Granin romaani menee minun listoillani romaaneihin, joita suosittelen vääräuskoisille eli niille, jotka ”eivät koskaan lue kauhua” tai mitään yleensäkään kummaa. Siinä maailmassa on muutakin kuin Stephen King ja The Walking Dead.

Ja kaiken lukemisen taustalla kirjoitan kuin viimeistä päivää. Samalla pidän tietysti silmällä vielä edellisen lapsoseni matkaa maailmalla. Ilokseni huomasin, että pitkän linjan genrekirjailija ja -kriitikko Peter Tennant nosti Kuokkamummon (The Black Tonguen) viime vuoden parhaimmistoon Black Static -sivustolla.

Vuodenvaihteen ja ehkä myös lähestyvän Bram Stoker Award -äänestyksen myötä monet englanninkielisessä maailmassa tekevät year’s best -listojaan. Itse palkintoehdokkuus (ja varsinkin itse palkinto) on tuntemattomalle suomalaiselle kaukainen asia, mutta tarjonnan murskaavan määrän huomioon ottaen on saavutus päästä edes noteeratuksi.