Olen herätellyt vanhaa harrastusta eli alkanut käydä elokuvateatterissa. Nostalgista.

Tavallaan nostalginen oli myös eilen katsomani Annabelle. Kyseessä on tyylikkään The Conjuring -elokuvan spinoff-tarina, jonka voi toki katsoa myös itsenäisenä elokuvana.

The Conjuringista kirjoitin jo aikanaan. Minulle se oli riemastuttava yllätys, kun olin jo tottunut siihen, että Hollywood oli jumittunut tekemään kauhua teinislasher-sapluunalla. The Conjuring toi armollisia tuulahduksia 1960-luvulta alkaneesta kultakaudesta, jolloin lajityypin elokuvia tehtiin myös aikuisyleisölle ja ohjaajissa oli laatunimiä Hitchcockista Polanskiin ja Herzogiin.

Annabelle ei aiheuttanut aivan yhtä suurta ihastusta, mutta kyllä se katsomisen arvoinen on. Nuo mainitut assosiaatiot vanhoihin mestariteoksiin ovat tosin tässä suorempia ja samalla pinnallisempia. Viittaukset esimerkiksi Rosemaryn painajaiseen ovat hauskoja, mutta ehkä vähän mielikuvituksettomia, sillä monet elementit on lainattu lähes sellaisenaan. Toisaalta ajankuvaa on käytetty tehokkaasti. Alkupuolen uutisvälähdys Charles Mansonin ”perheestä” aiheutti pahaenteisiä assosiaatioita, ei niinkään Rosemaryn painajaiseen kuin sen ohjaajaan Roman Polanskiin ja etenkin Sharon Tateen.

Sen verran hyytäviä kohtauksia Annabellessa on, että suosittelen ehdottomasti ainakin lajityypin ystäville. Ja kyllä tällaiset elokuvat oikeasti kannattaa käydä katsomassa elokuvateatterissa. Nostalgisen hieno ääniraita ja etenkin Annabelle-nuken ilkeä katse pääsevät todella oikeuksiinsa vain pimeässä salissa ja suuren kankaan välkkeessä.

Samassa kauhun sävellajissa ollaan myös tulevan viikonlopun Kuokkamummo-aiheisissa esiintymisissäni. Helsingin kirjamessuilla olen sunnuntaina Marko Gustafssonin haastattelussa klo 12 (Wine Corner).

Sitä ennen lauantaina on kuitenkin kotikaupunkini Suomalaisessa kirjakaupassa luvassa tätä: