Marko Hautala

Räyhähenkien paluu

Hyvä kauhuelokuva on nykyään sen verran uhanalaista lajia, että yksikin havainto on aina vähintään blogikirjoituksen arvoinen.

James Wanin The Conjuring on monella tapaa tyylikäs vanhan ajan kauhelokuva.

Ensinnäkin maailmankuva ja moraali ovat häpäilemättömän konservatiivisia. Jumala ja paholainen ovat olemassa, kastamattomat lapset ovat suuremmassa vaarassa kuin katoliseen kirkkoon liitetyt, risti saa räyhähengen raivopäiseksi. Kaiken kruunaa alkupuolen ulkotarinallinen kommentti: tämä tarina on tosi.

Ja korostettakoon, että nämä kaikki ovat todellakin elokuvan hyviä puolia. Jos mukaan olisi sotkettu uskontokritiikkiä tai muuta valistuksellista, koko homma kuihtuisi kasaan. On helpottavaa, kun elokuva luottaa siihen, että katsojalla on aivot. Sitä paitsi kauhugenren ristiriitaiseen perinteeseen on aina kuulunut, että se on yhtä aikaa sekä kapinallinen että äärimmäisen konservatiivinen lajiyyppi.

The Conjuringin ovela vahvuus on myös siinä, että tarina sijoittuu 60- ja 70-luvuille. Lievä ajallinen etäisyys auttaa skeptikkoakin eläytymään arkaaiseen maailmankuvaan, joka ei nykykatsojalle ole niinkään katolisen kirkon kuin Friedkinin Manaajan todellisuus. Se loihtii laajemminkin esiin sen kauhuelokuvan kultakauden, joka alkoi Hitchcockin Psykosta ja päättyi viimeistään Kubrickin Hohtoon (se oli vielä hengeltään 70-lukua). Tuohon haarukkaan mahtuvat mm. Vuokralainen, Rosemaryn painajainen, Peeping Tom, Don’t Look Now, The Wicker Man, Carrie, Syvä joki ja niin edelleen (kultakausi oli tuolloin käynnissä myös Italiassa, mutta oma suhteeni tuohon perinteeseen ja esimerkiksi Fulcin ja Argenton elokuviin on vähän ristiriitaisempi).

Kiteyttäen voisi sanoa, että kliseisestä aihepiiristään huolimatta The Conjuring on rytminsä ja tunnelmansa puolesta nimenomaan aikuisille suunnattu kauhuelokuva. Korkeista ikärajoista huolimatta suuri osa nykytuotantoa on suunnattu selvästi teiniyleisölle, mikä joidenkin arvioiden mukaan on tehnyt lajityypistä hyperaktiivista säikyttelyn ja sokkiarvojen ”taidetta”. Ehkä tästä johtuen hyvät ohjaajat eivät enää edes tartu lajityyppiin. Toisin oli ennen. Mainittujen Hitchcockin ja Kubrickin lisäksi kauhua tekivät mm. Roman Polanski ja Werner Herzog.

Tämä piirre, yhdessä Stephen Kingin supersuosion kanssa, on jossakin määrin rampauttanut myös kauhukirjallisuutta. Kirjailijat kirjoittavat liian usein siinä luulossa (tai tiedossa?), että lajityypin lukijat haluavat sympaattisia henkilöhahmoja, halpaa mäiskettä ja tarinan loppuun hirviöiden ohimarssin.

Onnettomasta lajityyppinimestään huolimatta kauhun päätehtävä ei ole saada yleisöään kauhun valtaan. Kauhu on vahva tunne, jota suuri osa meistä ei koe kuin muutaman kerran elämässään. Varsinkin kirjallisuudessa sen herättäminen on käytännössä mahdollista vain patologisesti heikkohermoisen lukijakunnan osalta. Tästä johtuen joskus 80- ja 90-luvulla yritettiin lanseerata termia dark fantasy, joka poistaisi tuon säikyttelypuolen lukijoiden ennakko-odotuksista ja ohjaisi ajatukset tietynlaiseen tunnelmaan ja estetiikkaan. Siinäkin on vain se ongelma, että ainakin oman kirjoittamiseni osalta tuo fantasy-sana on harhaanjohtava.

Minulle kauhun lajityyppi on nimenomaan tietynlainen tunnelma ja näkökulma, ei kaavojen ja kliseiden muodostama vankila. Se on ikään kuin matala nuotti, jonka soidessa on täydellinen vapaus kirjoittaa mitä huvittaa.