Marko Hautala

Penny Dreadful ja Kuolleista palanneet

Kirjailijaresidenssiaika on muisto vain, ja iki-ihana Kuokkamummo alkaa olla vedosten oikolukua vaille valmis. Vähitellen on siis enemmän aikaa sille elämäksi kutsutulle ja esimerkiksi tv-sarjojen

katsomiselle (romaanin ilmestymispäivä on 16. syyskuuta. Kerron sen kirjoittamisen pienistä suruista ja ihmeistä täälläkin, kunhan viimeinen piste on asetettu paikoilleen).

Sarjapuolella hauska yllätys on ollut Penny Dreadful, jossa 1800-luvun brittiläisestä gotiikasta ja romantiikasta sekoitetaan niin sekopäistä keitosta, että on aivan pakko katsoa, mihin se johtaa. Ensimmäisen jakson perusteella vielä ajattelin, että luvassa on pelkkää Buffy-tyylistä hupailua, mutta panokset ovatkin vähän korkeammalla. Jo toisen jakson spiritismisessio oli jotakin aivan muuta.

Sarjan vahvuus on päänäyttelijöissä. Repliikkien yksitotinen puheenparsi olisi varmasti sietämätöntä, elleivät niitä olisi esittämässä Eva Green ja Timothy Dalton (molemmilla on James Bond -menneisyys, mikä ei ole sattumaa, sillä sarjan luoja John Logan on käsikirjoittanut Skyfallin).

Toinen sarja, jota pääsin Yle Teeman armosta vihdoin katsomaan on ranskalainen Kuolleista palanneet (Les Revenants). Eipä sitäkään kesken voi jättää. Nykyään jokaisen vähänkin kummallisemman sarjan mainospuheeseen liitetään Twin Peaks, mutta jostakin syystä tämä yhdistyy minun päässäni johonkin vielä hullumpaan eli Lars von Trierin Valtakuntaan (Riget). Kuolleista heränneet on toki lähempänä valtavirtaa, mutta jotakin samaa hengessä on.

Yhteistä noille kaikille on se, että katsojan on hankalaa tietää, mihin tarina oikein vie. Ennen vanhaan fantasiaa tai kauhuelementtejä sisältävistä kirjoista, elokuvista ja televisiosarjoista tiesi aika pian, mihin touhu johtaa. Lajityyppien rajat olivat selkeämmät eikä suuria yllätyksiä tullut, mikä sai ainakin oman kiinnostukseni lopahtamaan pitkäksi aikaa kaikkeen outouden yleisgenreen kuuluvaan.

Ajat muuttuvat, joskus hyväänkin suuntaan.