Groteskit tarinat ovat polkuja kohti ”mysteeriä ja odottamatonta”, sanoo Flannery O’Connor, jolta varmasti tivattiin usein, miksi hän kirjoittaa niin julmia ja outoja tarinoita.

O’Connorin tapaisille kirjailijoille kyllä keksittiin Yhdysvalloissa nimike Southern Gothic (tai Southern Grotesque). Se sai varmasti suuren yleisön nukkumaan yönsä paremmin. Hirviömäiset tarinat rajattiin alueellisiksi kuvauksiksi Syvästä Etelästä.

O’Connorin tapauksessa groteskien elementtien taustavaikuttajana on katolinen ajatus mysteeristä. Klassikoksi muodostuneen A Good Man is Hard to Find -novellin (1953) joukkomurha on uskonnollisesti motivoitunut vapahdustarina. Ennen kuolettavaa luotia ihmiset joutuvat päästämään irti yksilöllisyydestään ja saavat siten mahdollisuuden vapahdukseen.

Minunkin romaanieni groteskeissa piirteissä on ehkä tuo vivahde, ainakin paikoin. Juuri ilmestyneessä Kuokkamummossa on kohtaus, jossa hahmo kokee juuri ennen kuolemaansa eräänlaisen kosmisen itsensä menettämisen hurmoksen.

Kauhukirjallisuudessa tällainen ei ole ollenkaan tavatonta, sillä sanoin on mahdollista kuvata nimenomaan henkilön sisäistä maailma. Elokuvissa taas lahtaus on useammin ulkokohtaista. Kuolemaa edeltää vain puhdas kauhu. Ehkä siksi kauhuelokuva junnaa edelleen ikävästi paikallaan, kun taas kauhukirjallisuus elää ja kehittyy, vaikkakin marginaalissa.

Groteski on minulle kuitenkin myös muuta. Se on puhdasta mielikuvituksen riemua, jossa saa tehdä mitä huvittaa. Löydän tuon vapauden helpoimmin siitä poelaisesta välimaastosta, joka ei ole varsinaisesti yliluonnollista eikä realismia. Todorov kuvaili tuota välimaailmaa sanalla uncanny. Siellä voi olla yhtä aikaa irvokas, pelottava ja hauska (hauskuus yleensä unohdetaan yhtälöstä!). Se häivyttää sisäisen ja ulkoisen maailman rajaa. Siellä patologiaa ei tarvitse analysoida tai palauttaa mihinkään viitekehykseen (kuten O’Connor katolisuuteen).

Groteskius näkyy romaaneissani myös rakenteessa ja eräänlaisessa hulluuden logiikassa: tarinani ovat omalla tavallaan loogisia, mutta ne aiheuttavat samanlaisen riitasoinnun kuin Poen kuuluisa murhaaja-apina novellissa Rue Morguen murhat: loogista niin kauan kuin suostut pysymään tarinan tilassa.

Etymologisesti groteski juontaa juurensa sanaan grotto, luola. Antiikin roomalaisten talojen alla oli usein luolia, joiden seinille oli maalattu omituisia ihmisen, eläimen ja kasvimaailman osista koostuvia sekasikiöitä (italiaksi pittura grottesca).

Keskiajalla groteskien sekasikiöiden sallittiin nousta kellareistaan ja tulla jopa kaikkein pyhimpiin paikkoihin, kirkkoihin ja katedraaleihin, joiden seiniä ja kattoja koristavien hirviöhahmojen alkuperäisestä tarkoituksesta kiistellään yhä.

Tässä näennäisen sallivassa nykymaailmassamme asia on toisin. Hallinnon, uskonnon ja kulttuurin pyhäköt rakennetaan symmetrisiksi, sopusuhtaisiksi oleilutiloiksi, joissa mikään ei häiritse silmää. Hirviöille ei ole sijaa. Ne on ajettu julkisesta tilasta, lukittu takaisin kellareihin.

Aina on kuitenkin meitä, jotka jaksamme käydä heitä jututtamassa.