Tuomas Kyrö kirjoitti Suomen Kuvalehdessä kirjallisuuden suhteesta ideologiaan. Siinä hän kritisoi Ruotsissa tänä vuonna jaettavan varjo-nobelin jakoperustetta, jonka mukaan kirjailijan teosten tulee ”edistää demokratiaa, läpinäkyvyyttä, empatiaa ja toisten kunnioitusta.”

Kyrö kirjoittaa: Kuulosti hienolta. Sitten mietin, löytyykö palkitsemisen arvoisia kirjailijoita, jotka haluavat edistää diktatuuria, salaseuroja, psykopatiaa ja muiden ihmisten halveksumista?

Tiina Raevaara kirjoitti aiheesta myös, ja Johanna Sinisalo, Karo Hämäläinen ja Aleksis Salusjärvi kommentoivat sitä Hesarin haastattelussa.

Monimutkaiseksi asian tekee se, että kirjailijat eivät ole millään muotoa homogeeninen porukka. Monet ovat toimittajataustaisia, jolloin yhteiskunnallisiin aiheisiin tarttuminen on luontevaa ja ideologiset teemat ovat aina lähellä. Jotkut ovat perusasetuksiltaan poleemisia ja poliittisia, mikä saattaa tuoda heidän kirjoittamiseensa aitoa särmää.

Sitten on kaltaisiani tapauksia, joille kirjallisuus ei missään nimessä ole ideologinen laji. Tämä johtuu luultavasti sekä temperamentistani että henkilöhistoriastani, jota en nyt ala selvittää. Sanottakoon kuitenkin, että minulle on lähes uskonnonkaltaisesti tärkeää säilyttää tunne, että kirjallisuus on vapaa kenttä, joka avautuu yhtä aikaa niin moneen suuntaan, että sen ”viesti” ei ole kiteytettävissä iskulauseisiin. Tästä johtuen näen ideologisen ohjailun haamuja joskus sielläkin, missä niitä ei välttämättä ole.

Tällaisen ohjailun vaaraa ei siis pidä liioitella, mutta se on olemassa. Siinä missä kirjailijat ja muut taiteilijat ovat väistämättä kirjava porukka, kirjallisuuden tulkinta voi lipsua helpostikin yksipuoliseksi. Paljon riippuu ajassa olevista poliittisista mullistuksista ja vähintään välillisesti siitä, mitkä teoriat ovat yliopistojen humanistisissa tiedekunnissa valtavirtaa. Tietyistä lähestymistavoista tulee silloin refleksinomaisia, mikä ei välttämättä tee oikeutta kirjallisuuden monimuotoisuudelle.

Ideologisen tulkinnan ongelmaa voi havainnollistaa olkiukolla:

Jos vasenkätisyysaktivistin pitäisi kertoa vaikkapa sähkökitaran historiasta, hän voisi nähdä sen ensisijaisesti historiana siitä, kuinka vasenkätisiä on sorrettu. Hän huomaisi, että kyseisen instrumentin kielten järjestys, säätimien paikat ja muotoilu on aina tehty vain oikeakätisiä ajatellen. Tästä hän pääsisi laajempaan vasenkätisten sortoon liittyvään tematiikkaan. Hän luettelisi nipun historiallisia esimerkkejä pakkotoimista, joihin vasenkätiset ovat joutuneet alistumaan. Hän kertoisi riipaisevia anekdootteja, kunnes näennäisen neutraali soitin alkaisi näyttää kenen tahansa silmissä hirviömäiseltä sorron symbolilta.

Parhaimmillaan tällainen lähestymistapa esittelee yhden todellisuuden tason, joka on jäänyt pimentoon (itse asiassa luin mielenkiintoisen artikkelin juuri tästä kitara-aiheesta hiljattain). Mutta entä jos tämä näkökulma olisi valtavirtaa ja ensisijainen tapa ymmärtää soittimen historia? Jäisikö jotakin olennaista uupumaan? Totta kai jäisi. Muun muassa kaikki olennainen.

Ankeimmillaan ideologisen tulkinnan taikatemppu on vanha: tungetaan sama kani hattuun yhä uudelleen ja ollaan hämmästyvinään, kun se hyppää ulos. Parempi ja haastavampi temppu on pyrkiä ymmärtämään kirjallisia teoksia kaikessa moniulotteisuudessaan senkin vaaran uhalla, että joutuu hämmästymään ja hämmentymään aidosti.