Slasher-lajityyppi ei ole suosikkikauhuani, mutta Taneli Mustosen Bodomin lopputekstien aikana olisi tehnyt mieli nousta penkistä ja tuulettaa.

Kansainvälisesta näkökulmasta Bodom on lajissaan ”vain” keskitasoa parempi. Suomalaisena elokuvana se on kuitenkin suorastaan merkkitapaus. Syitä:

Ohjaajalla on näkemys, joka pysyy johdonmukaisesti kasassa. Näyttelijöiden välinen kemia toimii ja on tasapainossa. Mukana ei ole yhtäkään itseään näyttelevää tähteä (myös räppäri Mikael Gabriel on roolissaan alusta asti kuin kotonaan). Kuva on välillä uskomattoman kaunista ja brutaalit toimintakohtaukset sähäköitä ja vaikuttavia. Käytössä ei ole mahtipontisia hidastuksia tai muuta kiusallista.

Ja mikä tärkeintä, kohtausten välillä on jonkinlainen emotionaalinen jatkumo. Kyseessä ei ole irrallisista episodeista koostuva ylipitkä traileri.

Toisin sanoen: Oli lajityypistä aivan mitä mieltä tahansa, Bodomissa katsoja saa istua penkissään ilman, että hänen täytyy vailla elokuva-alan koulutusta koko ajan miettiä, miten tämä tai tuo kohtaus tai siirtymä tai dialogi olisi pitänyt tehdä niin, ettei se yksinkertaisesti kuse. Tätä iloa on suotu suomalaisen elokuvan katsojille rikollisen harvoin. Syitä on haettu rahanpuutteesta ja milloin mistäkin.

Alan ihmiset ehkä osaavat analysoida asiaa tarkemmin, mutta ammattitaidon puutteesta tuskin on kyse. Ja joka tapauksessa Mustonen todistaa, että mahdotonta toimivan elokuvan tekeminen ei pitäisi olla täkäläisissäkään olosuhteissa, kunhan laitetaan keskittymismyssy päähän.

Toivottavasti Bodom asettaa uuden lähtötasovaatimuksen, ei vain genre-elokuvalle, vaan suomalaiselle elokuvalle yleensä.

Kävelin elokuvateatterista ulos leveä hymy naamallani. Ajat todellakin muuttuvat.