Blogissa on unohtunut mainostaa Kariston kauhuromaanikilpailua, jonka tuomaristoon kuulun elokuvaohjaaja Joona Tenan ja kustannustoimittaja Minna Klapurin kanssa. Luku-urakka on valtaisa, mutta odotan innolla, minkälaista kauhufiktiota Suomessa kirjoitetaan. Lajityyppi ei ole koskaan ollut varsinaisesti kustantamoiden suosikki, joten kustannuskynnyksen alapuolelle on varmasti jäänyt paljon mielenkiintoista.

Pohjalaisen uutispäällikkö Mikko Kallionpää kirjoitti joki aika sitten siitä, kuinka unijaksot pilaavat monta hyvää kirjaa. Kolumnissa kritisoidaan teoksia, joissa juonenkuljetus katkeaa pitkiin, sekaviin unikuvauksiin, joilla ei vaikuta olevan mitään tarkoitusta juonen kannalta.

Ilmiö on tuttu ja olen siihen syypää itsekin. Mutta miksi me kirjailijat viljelemme sekavia unikohtauksia? Niin kuin usein käy, yksinkertainen ilmiö vie syvällisten kysymysten äärelle.

Unikohtaukset tietysti jäljittelevät tyyliltään ja logiikaltaan oikeita unia. Kysymystä voi siis lähestyä kysymällä ensin, mitä unet tekevät. Yksi vastaus on: ne käsittelevät asioita, joita emme ole vielä tietoisesti tajunneet. Uni on esitietoista automaattista kognitiota, ikään kuin ideoiden ensimmäinen luonnos (yleensä) kuvallisessa muodossa.

Hypoteesi: Unijaksoja viljelevät kirjailijat eivät tiedä kovin tarkasti, mihin tarina on seuraavaksi menossa eli heillä ei ole tarkkaa, lukukohtaista synopsista. Niinpä he kirjoittavat välillä unenomaista vapaata assosiaatiota, joka on yritystä päästä lähelle mielikuvituksen pohjavirtaa. Se on eräänlaista ideoiden kuulostelua, kalastelua, oraakkelin pakeilla käymistä, miten ikinä asian haluaakin nähdä.

Kallionpään turhautuneisuus tähän piirteeseen on aiheellinen. On nimittäin vahvasti makuasia, tuleeko tuo prosessi sisällyttää lopulliseen teokseen vai ei. Selvää on, että usein unijaksolla ei ole mitään tarinateknistä funktiota (on tietysti poikkeuksia), mutta toisaalta ne voivat joskus muistuttaa myös lukijaa siitä, että tarinan näennäisloogisen pinnan alla juonta oikeasti kuljettaa jonkinlainen syvärakenne, joka on lähempänä myytin kuin realismin logiikkaa.

Joka tapauksessa ilmiö kertoo jostakin hyvin olennaisesta. Jokainen sekä lukija että kirjailija tietää, miltä tuntuu, kun tarina on loogisesti kohdillaan ja etenee päällisin puolin järkevästi, mutta puhti on äkkiä poissa. Kirjailijan näkökulmasta väitän, että tällöin on kadotettu yhteys siihen esitietoiseen tasoon, joka on kiinnostavan taiteen edellytys, eikä mikään määrä viisastelua tai älyllistä akrobatiaa poista ongelmaa.

Itse olen oppinut, että tarinaa pitää kuulostella tarkalla korvalla ja lopettaa, kun touhu alkaa tuntua puhdittomalta. Sukkaan voi puhaltaa vaikka naama punaisena, mutta ilmaa se ei pidä. Paljon aikaa ja turhautumista säästyy, kun menee taaksepäin siihen tarinan kohtaan, jossa kipinä on vielä tallella, ja hylkään kaiken sen jälkeen kirjoitetun.

Siitä voi jatkaa sitten vaikka unikohtauksella, mutta pohdittavaksi jää, kannattaako se jättää romaaniin vai ei.