Marko Hautala

Voiko unta kirjoittaa?

Kumma juttu. Jo nuorena muistan ihmetelleeni kirjailijoita, jotka sanovat ”rakastavansa kieltä”.

En tunnista tällaista rakkautta itsessäni. Hion tekstiäni ja iloitsen, kun se soljuu, hyökkää tai häiritsee sopivalla tavalla, mutta en osaa rakastaa kieltä. Kieli on väline enkä yleisestikään osaa suhtautua kovin innostuneesti välineisiin. Autolla liikutaan, puhelimella soitellaan ja tietokoneella kirjoitetaan. Ne kaikki hoitavat hommansa, mutta ainahan niissä on jokin pielessä.

Kieli on samaa maata, puutteellinen työkalu. Kuin yrittäisi soittaa viulua sorkkaraudalla. Riemuitsen, kun puhdas nuotti löytyy, mutten rakasta sorkkarautaa. Sitä nuottia rakastan.

Selkeiten kielen masentava likiarvoisuus tulee esiin unipäiväkirjaa pitäessä. Ilmiö on toki tuttu jokaiselle, joka yrittää kertoa unta: ”se oli tavallaan niin kuin meidän koti, muttei kuitenkaan”, ”se henkilö oli Matti Nykänen, mutta sitten se olikin niin isäni ja sitten ikään kuin paavi” ja sitä rataa. Kieli banalisoi ja eksyttää, vaikka uni olisi kirkkaana vielä mielessä.

Jokin aika sitten eräs blogin lukija lähetti minulle ylös kirjoittamiaan unia. Niissä minua hämmästytti se, miten vähin sanoin kyseinen ihminen on saanut vangittua unikuvia, joissa on tavoitettu unen omituinen tyylilaji ilman, että ollaan kompastuttu yksityiskohtiin tai toisaalta siloiteltu liikaa. Luvan (ja kiitoksen) kanssa julkaisen tässä muutamia.

Olen matkalla kuuhun, jonkinlaisen aluksen kyydissä. Heti, kun tajuan matkan mittasuhteet ja näen maan, rakennusten ja puiden loittonevan yhä nopeammin, iskee valtava kaipuu takaisin. Ikävä ja kauhu siitä kuinka kauas joudun niistä joita rakastan.
Kävelen lasista siltaa sumuisen ja sateisen kaupungin yläpuolella. Korkealla talojen päällä patsaiden tyhjät silmät eivät katso minnekään.
Vaellan metsässä, lumisessa maisemassa, mukana väsyneen ja raihnaisen näköinen vanha koira. Palkkionmetsästäjä raivohullun koiran kanssa jahtaa meitä ja aikoo repiä minut ja koirani kappaleiksi. Se on tässä maailmassa normaali käytäntö. Jos joku kulkee vapaana luonnossa niin palkkionmetsästäjä hakee sen pois, antaa raivohullun metsästyskoiransa raadella.
Lähden kaupungista erämaahan, vuoristoon. Tulen välillä pieniin kyliin tai kaupunkeihin. Lopulta olen korkealla, jäisellä vuorella kuolemassa ja pidän kovassa tuulessa kädessäni haalistunutta kuvaa naisesta.
Olen isossa tilassa, baarissa, kai ulkomailla. Pitää kirjoittaa lappuun numero ja sitten tavataan joku toinen ihminen. Paljon naisia, jotka haluaisin tavata. Tapaan jonossa naisen joka ehdottaa seksiä.
Nainen on valtavan roskapöntön sisällä, kaiken roskan ja pussien alla ja tulee
sieltä ylös.
Sanoittaja tulee kotiini ja antaa kynän. Kirjailija menee keskusteluohjelman vieraaksi ja kamera kohdistuu hänen ohimoonsa, jossa on reikä aivoihin, siellä näkyy värikästä, sähköistä, liikkuvaa seittiä. Menen toisen kirjailijan kanssa kerrostaloon. Oksentelemme rappukäytävässä ympäriinsä.
Ajan kovaa vauhtia liian pienellä autolla maantiellä. Jalat tulevat ulos autosta ja osuvat tiehen. Penkki on liian lähellä rattia.
Ollaan laiturilla ja kaveri putoaa kahtena päivänä peräkkäin järveen.
Olemme siskon kanssa sillalla rautakopissa. Se on ensin normaali paikka katsella maisemia. Sitten valtavan nosturin masto alkaa tulla kohti, se lähenee ja lähenee ja häkin reunat estävät pakenemisen ja nosturi tulee massiivisena lähemmäs ja lähemmäs. Jos emme pääse pois, häkin laidat murskaavat meidät.
Melon järvellä ja katson miten rantakiven vieressä kirkkaassa vedessä näkyy monta isoa käärmettä kerällä, ja kaloja tai kilpikonnia. En mene lähelle. Käärmeet aukovat suutaan. Menen rannalle. Se pelottaa, koska tiedän, että vedessä on jotain jota pitää päästä karkuun. Löydän kaivon, sellaisen jossa on katos. Katoksessa, kaivonreiän yllä roikkuu kirkonkello. Reunoilla on sen verran tilaa että välistä mahtuu menemään alas kaivoon. Menen alas pimeään.