Marko Hautala

Verikaste

Jokaisen sisällä on vanhus, joka tahtoo ulos – tuuli, askel takanasi, ja käännyt kohtaamaan kuolemasi. (Marko Kari: Verikaste)

En tiedä, mihin Marko Kari katosi suomalaisesta kirjallisuudesta. Hän julkaisi 90-luvun alussa kaksi romaania, sai palkintoja ja kriitikot ylistivät. Sitten hän vain katosi.

En halua spekuloida syitä, vaan lähinnä harmittelen. Olisin halunnut nähdä, mitä Marko Karista tulee. Nyt hän on siinä määrin unohtunut, että Verikaste-romaania alkaa olla hankalaa löytää. Onneksi meillä on kirjastolaitos ja sen massiiviset varastot.

Minua Marko Kari alkoi kiinnostaa siksi, että häntä markkinoitiin kauhukirjailijana, varovaisesti mutta kumminkin. Sellainen on tässä maassa harvinaista, mutta ilmeisesti 90-luvun alussa ainakin joku uskoi, että suomalaiselle kauhulle voisi olla tilausta (liittyi varmaan tuon ajan lyhyeen kauhubuumiin). Se joku oli tietysti väärässä. Kari Nenosen ja parin muun jälkeen piti odottaa isompien kustantamoiden osalta 2000-luvulle, jolloin Mia Vänskä lanseerattiin ehkä näkyvimmin kauhukirjailijana.

Marko Karin tapauksessa erityisen kiinnostavaa on se, että häneen leima sopii aika huonosti, joten kauhun lajityyppiä käytettiin ilmeisesti ihan vakavissaan markkinointitäkynä. Reviiri-romaanista en tiedä, mutta Verikaste on pääosin psykologista realismia, jossa on brutaalia vääntöä ja omintakeista uhkan tuntua. Kauhukirjailijoiden sijaan mieleen tulee lähinnä Tim Krabbé pahaenteisimmillään.

Silti Verikastetta lukiessa herää mielenkiintoinen ajatusleikki. Jos Suomessa olisi syntynyt jo aiemmin jollakin tavalla ”oma” kauhuperinteensä, olisiko se ollut jotakin tällaista?