Marko Hautala

Valkoisen kaupungin pimein paikka

Blogihiljaisuudella on ollut hyviä syitä, joista tärkeimpänä LittFest-niminen kirjallisuustapahtuma, jossa olen toista vuotta taiteellisena johtajana. Sitä on työstetty jo pitkään niin nenä hammasrattaissa kiinni, etten oikein ole edes tajunnut, miten hieno ja monipuolinen ohjelma tapahtumalla on. Käykääpä ihastelemassa.

Kotikaupunkiteemassa pysytellen: kuvassa on Vaasan viehättävin julkinen taideteos, Elias Ilkan tekemä Peikko ja impi. Se sijaitsee täysin valaisemattomassa paikassa, joten tällä kertaa melkein säikähdin, kun törmäsin siihen iltakävelylläni.

Patsas tuntuu muuttuvan vuodenaikojen mukana. Näin marraspimeässä se hohkaa kylmää aavemaisuutta. Kesäisen vihreyden keskellä kiven pinnassa kasvava jäkälä tulee paremmin esiin ja tunnelma on hieman toinen, jotenkin eläimellisempi ja alkukantaisempi. Tekisi mieli sanoa pakanallisempi.

Kyseessä on vain parimetrinen teos, jonka sijaintipaikkakin on melko syrjäinen (puisto kaupungin hautausmaiden välissä). Ehkä juuri siksi se on minulle paljon tärkeämpi kuin kaupungin monumentaalisemmat ja sotaisammat muistomerkit. Peikko ja impi ei ole ideologinen eikä siinä ole ilmeistä hengennostattamispyrkimystä. Jos olisi, patsas olisi ehkä saanut keskeisemmän paikan ja enemmän arvostusta. Edes Aleksis Kiven aura ei ilmeisesti ole riittänyt nostamaan teoksen statusta.

Peikko ja impi on kuitenkin ”viestiltään” suora ja primitiivinen, vailla mainittavaa aikasidonnaisuutta. Joku  5000 vuotta sitten elänyt esi-isämme tai -äitimme osaisi varmasti arvostaa sitä ilman suurempia ongelmia. Hän tunnistaisi brutaalin asetelman, jossa peto (luonto, vietti, kuolema) imee verta nuoresta naisesta (nuoruus, puhtaus, kauneus jne.), vaikkei välttämättä sitä tällä tavalla sanallistaisikaan. Tietyt, yleensä synkät, aiheet ovat hämmästyttävän universaalisti ymmärrettäviä. Ehkä ne linkittyvät johonkin ihmiskulttuurien yhteiseen alkuhämärään, jossa orgia ja uhrirituaali olivat vielä iloisen eriytymättömiä toisistaan.

Seuraavan kerran, kun joku kysyy, miksi kirjailijat kirjoittavat aina niin ahdistavista asioista, vastaukseni on edelleen: en tiedä. Esitän kuitenkin perustelun, joka todistaa, ettei kyse ole mistään nykyajan ilmiöstä.

Käärmeen tapa liikkua aiheuttaa kuulemma ihmisessä ja muissa kädellisissä automaattisen hermostollisen reaktion, jota voisi kutsua peloksi tai inhoksi. Tämä reaktio ei ole tahdonalainen, vaan vaistomainen.

Kalaharin aavikolla sijaitsevan luolan seinästä löydettiin joitakin vuosia sitten primitiivinen reliefi. Sen iäksi arvioitiin jopa 70 000 vuotta. Kyseessä on yksi vanhimmista taidelöydöistä. Mitä luulisit sen esittävän?

Käärmettä, tietysti.