Marko Hautala

Väkivaltainen metodi

Tommi Melender linkkasi Facebookissa Ian McEwanin kirjoitukseen, jossa kirjailija tunnustaa toisinaan menettävänsä uskonsa tarinankerrontaan. ”When I Stop Believing in Fiction” -nimisessä artikkelissa McEwan kirjoittaa näin:

Novels? I don’t know how or where to suspend my disbelief. What imaginary Henry said or did to nonexistent Sue, and Henry’s lonely childhood, his war, his divorce, his ecstasy and struggle with the truth and how he’s a mirror to the age—I don’t believe a word.

Ymmärrän McEwania täysin. Vanhassa blogissani taisin pariinkin kertaan tunnustaa, että minulla on pitkiä kausia, joiden aikana en kestä romaaneja ja novelleja lainkaan. Ne eivät viihdytä, viisastuta tai havahduta millään tavalla.

Ei siinä mitään. Nuo kaudet tulevat ja menevät. Ja ilman fiktiotakin voi elää. Kyseisten jaksojen aikaan luen pelkästään runoja, esseitä ja tietokirjoja.

Ongelma on kuitenkin se, että olen itse romaanikirjailija. Joskus ajattelin, että minun pitäisi tästä syystä aina oikeuttaa tarinankerronnan mielekkyys sekä itselleni että muille. Että minun pitäisi (McEwanin sanoin) uskoa fiktion jumalaan. Toisaalta tietysti uskonkin. Romaani on suurimman osan aikaa minulle mielekäs tapa käsitellä maailmaa enkä näe mitään polttavaa syytä sille, että se pitäisi jotenkin täydellisesti uudistaa.

Mutta toisaalta minun on pakko tunnustaa, että jollakin tasolla koen epäuskoa, jopa jonkinasteista vastenmielisyyttä, romaanitaidetta kohtaan.

Kaikki romaanini kertovat tarinoita hyvin perinteisin metodein. On henkilöhahmoja ja tapahtumia, jotka voi kuvitella suomalaiseen räntäsateeseen. Mitään kummallista ei ole siinäkään (ainakaan maailmankirjallisuuden näkökulmasta), että realismi venyy kohti gotiikkaa ja mahdottoman rajalle.

Toisaalta taas tarinani ovat aina hieman muotopuolia. Niiden osaset eivät muodosta täysin saumatonta kokonaisuutta eivätkä varsinkaan tarjoa mitään yksiäänistä sanomaa. Ne ovat piirun verran vinksallaan.

Voisin varmasti kirjoittaa toisenlaisia, muodoltaan ja tematiikaltaan kokonaisempiakin romaaneja. Sellaisia jonka luettuaan voi sulkea kannet varmana siitä, että viesti tuli perille. Olen kuitenkin oivaltanut seuraavaa:

Ehkä romaaneissani näkyy yllä kuvailemani ristiriita. Toisaalta ne ovat perinne- ja lajityyppitietoisiakin tarinoita, joissa pyrin uskottavuuteen ja autenttisuuden illuusion luomiseen. Tämä piirre juontuu arvostuksestani romaanitaiteen perinnettä kohtaan.

Toisaalta koen pakonomaista tarvetta rikkoa ja rampauttaa omaa työtäni. Haen elementtejä ja rinnakkaistarinoita, jotka ovat mahdollisimman kaukana toisistaan. Valitsen palapeliini palasia, jotka eivät siihen millään sovi, ja pakotan ne väkivalloin paikoilleen.

Saan tästä toiminnasta kieroa nautintoa. En voi välttyä ajatukselta, että se johtuu jonkinlaisesta latentista vihasta romaanitaiteen keinoja ja merkitystä kohtaan. Itse asiassa luulen, että tuo ajatus on oikea. Se tuntuu oikealta.

Yksi kirjoitusprosessini vaihe on yleensä synopsiksen tekeminen. Sen kautta yritän koota ympäriinsä levinneet elementit joksikin sellaiseksi, jota kehtaa kutsua romaaniksi. Kun olen saanut synopsiksen kasaan, seurauksena on parhaimmillaan melko omituinen reaktio. Räjähdän nauramaan.

Silloin tiedän, että syntymässä on sellainen romaani, jonka juuri minä haluan kirjoittaa.