Marko Hautala

Työhuoneen ovi

Kun aikoinaan aloitin opiskelut, minulla oli hyvin ylevä kuva yliopistomaailmasta. Ajattelin että se on minun maailmani: paikka jossa vakavissaan pohdittiin niitä asioita, joita olin ikäni pähkäillyt ja joista olin kiinnostunut. Kun sitten myöhemmin olin yliopistossa töissä, totuus paljastui. Akateemisen valtataistelun ero tavalliseen työpaikkariitaan verrattuna on siinä, että yliopistoihmisten vittuilu tapahtuu valtavan teoreettisen ja retorisen arsenaalin voimin.

Toki tämä kuva on yksipuolinen. Kyllä yliopistoissa oikeasti pohditaankin asioita, ja monet niissä työskentelevät kykenevät säilyttämään aidon palon työtään kohtaan. Tuo kokemus kuitenkin aiheutti sen, että kirjailijaksi ryhtyessäni olin jo vähän viisaampi. Tiesin että ala voi olla aivan yhtä kalsea kuin mikä tahansa muukin, jos alkaa keskittyä vääriin asioihin.

Kirjailijuudessa on kuitenkin eräs ainutlaatuisen mahtava puoli: se on yksi harvoista oikeasti vapaista ammateista, kunhan taloudellisen puolen saa edes jotenkin järjestettyä. Kirjailijan on mahdollista kieltäytyä osallistumasta kaikkeen sellaiseen oheistoimintaan, joka häiritsee kirjoittamista. Hän voi sulkea työhuoneensa oven ja keskittyä työhönsä.

Kun kuulen ilmaisun ”kirja-alan murros”, suljen yleensä korvani. Kyseessä on lähinnä teknisiin ja taloudellisiin asioihin liittyvä ilmiö, ja koska en ole kirjakauppias, asia ei varsinaisesti kosketa minua. En minä koskaan ole kirjoilla niin kauheasti rikastunut, että minun kannattaisi menettää yöuniani moisten huolien takia. Luullakseni aika moni kirjailija ajattelee samoin.

Viimeisen vuoden sisällä on kuitenkin alkanut kuulua oikeasti väsyneitä äänenpainoja. Tämä on vain oma, yksittäisiin tapauksiin perustuva näkemykseni, mutta tuntuu siltä kuin monelta olisi katoamassa ylpeys omasta työstä. Kirjailijat tuntevat olevansa heitteillä ja turhia ihmisiä, elleivät he ole sesonkikelpoisia ja keskivertolukijaa kiinnostavia.

Kyseessä on täydellinen väärinkäsitys. Kirjailijuus ei koskaan ole ollut sesonkien ja myyntilistojen, vaan luovan hulluuden ala. Jos tämä kuulostaa naiivilta, se johtuu vain siitä, että liian moni on niellyt kaupallisten näkökohtien loihtimat tuomiopäivän enteet.

Jos kirjojen kokonaismyynti laskisi äkkiä 20 prosenttia, se olisi toki katastrofi. Kustantamot irtisanoisivat entistä enemmän työntekijöitä ja kirjakaupat kaatuisivat.

Mutta kirjailija voisi jatkaa työtään. Ei kirjojen lukeminen lopu. Ja eihän niiden kirjoittaminen koskaan ole ollut kovin tuottoisaa toimintaa kuin häviävän pienelle vähemmistölle. Jos siis perinteiset julkaisukanavat alkavat tökkiä, täytyy löytää uusia. Onhan uudelleen organisoitumista jo tapahtunutkin osuuskuntamuotoisten kustantamoiden myötä. Ja hienoa tietysti olisi sekin, jos kirjojen lukijoille löytyy kanavia, joiden kautta he saavat tietoa muistakin teoksista kuin niistä, jotka muutama kirjakauppias ja toimittaja ovat päättäneet tärkeiksi (tässä ehkä haaste kirjabloggaajille. Kaivakaa tasaisin väliajoin esiin omituisuuksia, vanhoja ja uusia. Sellaisia kirjoja, joista ette ole koskaan kuullut mitään.)

Tämän postauksen tarkoitus on kaiketi rohkaista kollegoita, joilta olen hiljattain kuullut turhautuneita tarinoita. He rakastavat yhä kirjoittamistaan, mutta tuntevat alan nihilistisen nokkimisjärjestyksen hiipivän työhuoneisiinsa.

Neuvoni heille on: sulje se työhuoneen ovi. Sillä voi olla hintansa, mutta se ei missään tapauksessa ole korkeampi kuin se, että menettää intohimonsa kirjoittamiseen.