Marko Hautala

Tohtori Unelias

Blogi on ollut unitilassa. Uneliaisuuden syy on se vanha: kirjoitan ja luen.

Olen ahminut viime aikoina poikkeuksellisen paljon novelleja, Flannery O’Connoria, George Saundersia, Roald Dahlia, Richard Fordia, Colm Toíbínia, suomalaista steampunkia ja mitä lie (keräsin novellikokoelmia varastoon ja se kirjavuori on aika huomattava tällä hetkellä).

Novellit toimivat kirjoittamisen ohessa mainiosti. Voi piipahtaa jonkun toisen kirjailijan maailmassa ja vaihtaa sitten toiseen.

Luetuista viihteellisistä romaaneista pitää mainita Gillian Flynnin (Kiltti tyttö -romaanin tekijän) esikoisdekkari Sharp Objects sekä Stephen Kingin Tohtori Uni. Flynnin suosiota ei tarvitse ihmetellä, sillä hänen romaaneissaan näyttää olevan poikkeuksellisen äkkiväärää imua. Sharp Objectissakin on (Kiltin tytön tapaan) kummallisia käänteitä, jotka hipovat epäuskottavan ja tyylirikon rajoja, mutta jotka juuri tekevät Flynnistä keskivertotrilleristiä mielenkiintoisemman.

Stephen King on taas aivan omassa omituisessa todellisuudessaan. Kuten olen aiemminkin kai täällä kirjoittanut, minun mielestäni King on huonoimmillaan juuri siinä, mistä hänet parhaiten tunnetaan, eli yliluonnollisessa kauhussa. Tohtori Unen kauhuelementit tuovat mieleen lähinnä takavuosien Buffy the Vampire Slayer -sarjan. Ne saavat huutamaan apuun Laird Barronin tai Anders Fagerin tyyppisiä kirjailijoita, jotka eivät myyntilistoilla heilu, mutta jotka parhaimmillaan löytävät niitä ihan oikeasti riemastuttavan mustia koskettimia. Kingin tyyli on periamerikkalainen, mutta se ei ole Poen ja Lovecraftin perinnettä, vaan pikemminkin Mark Twainin jutustelevaa tarinaniskentää Tavallisista Hyvistä Ihmisistä. Sillä King on maineensa luonut ja sen hän kyllä osaakin.

Eilen aloitin lukemaan Tiina Raevaaran uutta romaania Laukaisu. Ei pitänyt aloittaa, mutta huomasin kirjakaupassa kahlanneeni seisaaltani lähemmäs kymmenen sivua, mikä kertoo jo jotakin. Kyseessä on perhesurmaa kuvaava päiväromaani Markku Pääskysen Vihan päivän tapaan. Pääskysen teos on yksi ahdistavimmista lukemistani eikä Raevaaran kirjakaan mieltä ylennä, mutta poikkeuksellisen mielenkiintoinen teos vaikuttaa olevan kyseessä.

Kuten huomata saattaa, tulevasta romaanistani en kerro mitään. Ei huolta. Loppukeväästä täällä ei muusta kirjoitetakaan.