Marko Hautala

Synkkää vai valoisaa?

Sanovat, että kirjani ovat synkkiä. Totta se varmaankin on, mutta olen joskus ollut salaa pettynyt siitä, että romaanikohtaukset, joita kirjoittaessani olen itse nauranut kyyneleet silmissä, eivät ilmeisesti ole huvittaneet ketään muuta (poikkeus on kirjabloggaaja Annika K, joka tietääkseni ainoana kommentaattorina löysi Unikoirasta huumoria. Olin helpottunut. Lähinnä huumorintajuni puolesta).

Mutta ehkä synkkyyden sävellaji on kirjoissani vallitseva. Se ei kuitenkaan synny väkivallasta tai sosiaalisesta realismista, vaan jostakin aivan muusta. Mielikuvitus patologisoi, vääristää ja outouttaa, jos sen antaa kulkea vapaasti. Ainakin minun tapauksessani.

Tästä tuli mieleen eräs ikuisuuskysymys. Miksi toiset tarvitsevat optimistista ja rohkaisevaa kirjallisuutta, toiset loputtomasti synkän sävyjä? Kyseessä on ehkä persoonallisuusero.

Elämme kaikki pelkojen ja ahdistuksenaiheiden keskellä. Erilaiset ihmiset kuitenkin reagoivat niihin eri tavalla. Toiset jättävät aktiivisesti ikävät asiat ajatuksistaan ja keskittyvät positiivisiin mielikuviin. Kyseessä on eräänlainen Peter Pan -mentaliteetti. Sille on pitkä historia, joka tulee esiin muun muassa yhteisöllisyyttä vahvistavissa rituaaleissa ja pelottaviin asioihin liittyvissä eufemismeissa.

Toinen tapa on nimenomaan keskittyä pahimpiin skenaarioihin, puhua, kirjoittaa ja lukea niistä. Kun pirun maalaa seinälle, tuntuu siltä kuin sen saisi jollakin psykologisesti tyydyttävällä tavalla hallintaan. Mukana on myös ehkä lapsenomaisen magiikan juonne: jos ajattelen pahinta mahdollista, todennäköisyys sen tapahtumiseen vähenee. Samalla logiikalla ihmiset ovat läpi historian tappaneet arvokkaita olentoja jumalille valmiiksi, kun ne kuitenkin ovat aina jotakin meiltä riistämässä.

Ei ole ihme, että nämä ääripäät eivät aina oikein ymmärrä toisiaan. Peter Pan pitää tuomiopäivän profeettaa rutiininomaisen negatiivisena ilonpilaajana. Synkistelijän hermoja raastaa pirteä hengennostatus, jossa myrskypilvet yritetään puhua poutasääksi.

Harva meistä tietenkään sopii yksioikoisesti jompaan kumpaan mielenlaatuun. Ne molemmat kuitenkin todistavat samaa asiaa. Mielikuvitus ei ole luppoaikana harrastettava sijaistoiminto, vaan synkimmilläänkin nimenomaan selviytymiskeino.