Marko Hautala

Silencio

Olen pitänyt lomaa internetistä, mikä on näkynyt myös blogin päivittymättömyytenä. Pidän näitä taukoja spontaanisti silloin tällöin.

Neuvon jokaista varsinkin päivittäiskäyttäjää kokeilemaan. Vaikka vain siksi, että saa käytännössä kokea, mitä nämä neutraaleina kommunikaatiokanavina pitämämme mediat omalle ajattelulle tekevät.

Christoph Türcken mukaan tekninen kehitys on vienyt meidät teollisen vallankumouksen mekaaniseen toistoon perustuvasta rytmistä virtuaaliseen markkinahumuun, jossa irralliset sensaatiot vaativat jatkuvasti huomiotamme (katso tänne! Ei vaan tänne!). Sivutuotteena on eräänlainen teknohäpeä, pelko siitä, että ”jää jälkeen”, ei osaa tehdä mielenkiintoista päivitystä, missaa bileet.

Omalla kohdallani liika-altistuminen erityisesti sosiaaliselle medialle saa toisinaan aikaan pelottavan automaattisia ajatusprosesseja: kun jotakin merkittävää tapahtuu, ensimmäinen ajatus on, että tämä täytyy laittaa statuspäivitykseen tai blogiin. Türcken sanoin:

Updating comes to be perceived as the essence of dealing with reality. Its success consists in reducing reality to newsworthiness.

Kun kaikkea mitataan uutisarvolla, hiljaisuus lakkaa. On pidettävä meteliä, tultava joka päivä ja vieläpä moneen kertaan pieneksi sensaatioksi.

Luin hiljattain uskontoihin liittyvässä kirjoituksessa ilmiöstä nimeltä ”pyhä melu” (Marina Warnerin teksti ”Wrong Kind of Noise” London Review of Booksissa). Warner sanoo, että hänen on helpompi hiljentyä uskonnollisten esineiden äärellä silloin, kun ne ovat museossa:

The museum setting removes the need to believe or to reject belief. It would be incongrious if a prayer meeting assembled there: they would break the solemn silence with the wrong kind of noise.

Tämä toi mieleeni erään oman mieltymykseni. Rakastan kirkkoja, moskeijoita ja temppeleitä, jos saan vierailla niissä silloin, kun ne ovat tyhjillään eikä seremonioita ole käynnissä. Silloin läsnä ei ole mitään, mihin pitäisi reagoida uskontunnustuksin tai toisaalta ateistin uhmakkuudella (molemmat aiheuttavat krampinomaista spekulaatiota ja inttämistä). Vallitsee nöyrä hiljaisuus, jossa ei tarvitse todistaa olemassa oloaan mielipitein tai argumentein.

Luin joskus A.W. Yrjänän esseen, jossa hän kertoi temppelistä (en ikävä kyllä muista, mistä täsmälleen oli kyse). Temppeliin johtavan käytävän suulla oli patsas, joka esitti hymyilevää miestä. Miehen etusormi oli kohotettuna suun eteen.

Viesti on kujeileva, mutta selvä:

Todellinen hiljaisuus on mahdollinen vain, jos pidät itsekin turpasi kiinni.