Marko Hautala

Se mille ei ole sanaa

Romaanin tehtävä ei ole tarinankerronta, vaan nimeämättömien tuntemusten herättäminen.

Tällaisen ajatuksen esittää James Wood artikkelissa, jossa hän käsittelee Frederic Jamesonin The Antinomies of Realism -teosta. Tuntemuksen sijaan Wood käyttää sanaa ”affect”, jolle en nyt löydä osuvaa suomenkielistä vastinetta (ehkä siksi psykologiassakin puhutaan affekteista).

Romaanit ovat tietysti perinteisesti kertoneet tarinoita. Mutta mikäli tarinankerronta olisi kaikki kaikessa, monet arvostetut kirjat olisivat täynnä turhia kohtauksia, jotka eivät varsinaisesti vie tarinaa minnekään, terävöitä henkilökuvausta tai luo odotuksia jatkon suhteen. Pikemminkin ne vain hämmentävät ja, totta, herättävät tuntemuksia, joita on vaikea nimetä.

Jotkut ovat innostuneet leimaamaan kaikki tällaiset piirteet ”vieraantuneisuuden” alle. Nykyromaani kuulemma toistaa rutiininomaisesti länsimaisen ihmisen (ja erityisesti älykön) vieraantuneisuuden kokemusta. Liian helppoa. Vieraantuneisuuden kokemus ei ensinnäkään ole vain nykyihmisen kokemus, eikä edes länsimaisten vitsaus, jos sitä haluaa negatiivisena ilmiönä pitää. Vieraantuneisuus ei myöskään kerro vielä oikeastaan muuta kuin sen, että tottumukset ja uskomukset menettävät merkityksensä. Se on sukua mystikon kokemukselle.

Woodin esimerkit ovat 1800-luvun ranskalaisista romaaneista, mutta itselleni tuli mieleen japanilaisen kirjallisuuden kaksi suurinta nimeä, Yukio Mishima ja Haruki Murakami. Varsinkin jälkimmäisen tapauksessa tarinankerronta on pelkkä tekosyy luodata erinäisiä tunteen ja ajattelun riitasointuja, joiden kirjo on aika laaja. Murakamin romaaneissa ”vieraantuneisuus” ei aiheuta läheskään aina ahdistusta, vaan jopa unenomaisen miellyttäviä tunnelmia (oma arvaukseni on, että Murakamin jazz-taustalla on tekemistä tämän piirteen kanssa). Mishiman romaanien herättämät riitasoinnut ovat paljon kulmikkaampia ja brutaalimpia.

Molemmat kirjailijat ovat kuitenkin malliesmerkkejä siitä, miksi pelkän tarinankerronnan ylittävä romaani on tärkeä. Se on sekä kirjoittajalleen että lukijalleen eräänlainen pakopaikka, jossa sanoilla voi (nurinkurisesti!) loihtia esiin asioita, jotka kuuluvat olemassalon kokemukseen, mutta joille ei ole sanaa.