Marko Hautala

Ruotsalainen vapaus

Eräs ruotsalainen kirjailija sanoi kerran, että Suomessa on vapaampi keskusteluilmapiiri kuin Ruotsissa. Olin lievästi sanottuna tyrmistynyt. Minusta Suomi on keskusteluiden näkökulmasta miinakenttien maa.

Jälkikäteen olen kuitenkin ymmärtänyt, että täkäläisen ja sikäläisen keskusteluilmapiirin ongelmat ovat erilaisia. Ruotsissa nimenomaan poliittisen korrektiuden vaatimus on oikeasti lähes pelottavalla tasolla.

Eräs ystäväni kertoi ruotsalaisesta radiolähetyksestä, jossa puhuttiin jonkun kirjailijan omaelämäkerrasta. Kyseessä oli teos, jossa tekijä paljasti muun muassa käyttäneensä prostituoitujen palveluja. Keskustelu katkesi useaan otteeseen toimittajan huomautukseen ”ja korostamme siis, että tiedämme tämän olleen sille naiselle hirveää, mutta puhumme nyt kirjailijan kokemuksesta”. Kyseessä oli ilmeisesti samankaltainen disclaimer-henki kuin ruotsalaisiin Tintti-sarjakuviin liitetyissä selvityksissä kolonialismin kauhuista.

Kolonialismi onkin toinen asia, josta ruotsalaiset tuntuvat kokevan ulkopuolisen silmin lievästi sanottuna liioiteltua syyllisyydentuntoa. Viime keväänä Dagens Nyheterissa oli puheenvuoro, jossa vaadittiin Ruotsia lopettamaan Pohjois-Amerikan kolonialisoinnin juhlistaminen.

Luit oikein.

Ruotsalaiset onnistuivat aikoinaan muodostamaan Amerikkaan pienen yhteisön, joka ei tosin kovin pitkään selvinnyt. Tuota maaplänttiä käy kuningasperhe silloin tällöin seremoniallisesti katsastamassa, mikä oli historioitsijan mielestä moraalitonta siirtomaaherruuden glorifioimista.

Ehkä me suomalaiset voisimme auttaa ruotsalaisia tässä kolonialismitraumassa. Mekin annamme heille anteeksi. Ehkä muutaman hehtaarin maa-alue Delawaressa antaa myös.

Poliittisen korrektiuden alkuperäinen tavoite oli vapauttaa. Sen avulla haluttiin purkaa vankiloita, joita joillekin ihmisryhmille on sanojen avulla rakennettu. Hyvä ja kannatettava tavoite. Lopputuloksena oli kuitenkin ällömoralistista newspeakia, joka teki suojelukohteistaan yksiulotteisia pandakarhuja ja jolle suurin osa sitä kuuluisaa älymystöstäkin on kai epävirallisesti naureskellut alusta saakka.

Aftonbladet julkaisi joitakin kuukausia sitten melkoista hälyä aiheuttaneen arvion Johanna Holmströmin  Asfaltsänglar-romaanista. Siinä kriitikko neuvoi valtaväestöä lopettamaan maahanmuuttajanaisten tarinoiden hyväksikäyttämisen (”sluta parasitera på andra kvinnors berättelser”).

Eli maahanmuuttajanaisten kokemus on jotakin sellaista, johon valtakulttuurin edustaja ei saa kajota. Kuka niistä sitten kirjoittaa? Maahanmuuttajanaiset itse eivät jostakin syystä ole kovin innokkaasti kirjoittaneet, vaikka kustantamot aivan varmasti sellaisesta kiinnostuisivat.

Olen kirjallisuuden suhteen täydellinen liberaali. En voi kuvitella kirjaa, jossa olisi niin vaarallisia ajatuksia, että teos pitäisi kieltää. En myöskään suostu kirjoittaessani ajattelemaan sitä, onko kirjassa tarpeeksi naishahmoja, maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjen edustajia tai otetaanko eläinten oikeudet huomioon.

Kirjallisuus on minulle täysin vapaa, raaka ja arvaamaton laji. Jos siinä jotakin moraaliin liittyvää on, suunta on yleensä toinen kuin poliittisessa korrektiudessa.

Mitä moraalittomampaa, sen parempi.