Marko Hautala

Romaanin räjäytyskuva

Romaanieni taustalla on aina iso kasa sirpaleisia muistiinpanoja, luonnoksia, hahmotelmia, sekavassa tilassa kirjoitettuja tekstinpätkiä ja piirroksia. Näiden vastapainona on asiallisia taulukoita, aikajanoja ja tarinan logiikan kasassa pitäviä räjäytyskuvia kuin kokoamisoppaassa.

Yleensä säästän vain alkupuolen materiaalin eli ne sekavimmat. Vedokset ja muu loppuvaiheen aineisto saa kirjaimellisesti palaa nuotiossa. Näin kävi myös elokuussa ilmestyvän romaanin kohdalla. Oheisessa kuvassa jäljellä on vain alkupään luonnoksia ja piirustuksia. Ehkä tämä kuvastaa sitä, kumpaa pidän enemmän arvossa, sekavia ajatuskulkuja vai loogisuutta.

Tyylini polttoainetta kuitenkin on noiden kahden elementin, hulluuden ja insinöörityön, levoton symbioosi. Välillä se on totaalista sotaa. Pidän tarinavetoisesta romaanista ilmaisumuotona juuri siksi, että siinä hulluus on pidettävä tiettyjen rajojen sisällä. Kokeellinen proosa tai runous voivat periaatteessa livetä minne tahansa vaikka kesken virkkeen. Kertomus on niin vanha asia, että sillä on lakinsa.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että silloin kun vielä aktiivisesti vedin kirjoittajakoulutuksia, ahdistuin toisinaan liian lakiuskovaisista kirjoittajista. He olivat usein lahjakkaitakin, mutta neuroottisen huolestuneita tarinoidensa logiikasta, sanomasta, kaupallisista näkymistä tai (pahimmassa tapauksessa) kirjallisuusteoreettisista pohdinnoista.

Aivan liian usein jätin sanomatta parhaan neuvon: Mene tekstisi kanssa johonkin eristettyyn paikkaan. Sekoita pääsi parhaimmaksi katsomallasi tavalla. Unohda kaikki. Hahmottele koko juttu uudelleen, vaikka tapettiin tai vessapaperille.

Sen jälkeen voi sitten miettiä niitä näkökulmia.

Hulluus ensin, logiikka sitten. Siinä minun romaanieni räjäytyskuva.