Marko Hautala

Romaanin luulosairaus

Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -jutusta on jo jauhettu, joten laitan nyt vain yhden huomion, jota pidän itse henkilökohtaisista syistä tärkeänä.

Jos joku nuori kirjailija/kirjoittaja/lukija sattui tuon lukemaan, niin neuvon jättämään mielestä välittömästi. Kyseessä on kuolevan hevosen viime korskahdukset eli menneen Suomen kirjallisuuskulttuurin yritys vielä kyykyttää puhtaalla vanhatestamentillisella oikeaoppisuudella meidät kaikki kavahtamaan romaanitaiteen rappiotilaa. Maamme kulttuurielämä on erinäisistä poliittis-historiallisista syistä ollut vuosikymmenestä toiseen niin vinoutunut, että tilanteen normalisoitumista luullaan nyt virheellisesti sairaudeksi. Tuo ilmapiiri sai minut aikanaan nuorena kirjoittajana olemaan lukematta yhtäkään suomalaista romaania lähes vuosikymmeneen.

Suomalainen romaani on kyllä oikeasti myös sairastanut. Olen ennenkin kertonut, että nuorena kirjoittajana 80-luvun lopulla minulla oli tunne, että kaikkialla oli pelkkää tiiliseinää. Genrekirjallisuutta ei käytännössä ollut, vaikka Portin ja Tähtivaeltajan kaltaiset lehdet jo tuolloin kasvattivatkin niitä tekijöitä, jotka nykyään pärjäävät myös maailmalla ja edelleen aktiivisesti hakeutuvat Suomen rajojen ulkopuolelle. Ehkä muistikuva monokulttuuri-Suomesta on vieläkin tekijöiden takaraivossa. On tarve hakea lukijakuntaa muualta, varmuuden vuoksi.

Varmasti kirjoitettiin paljon hyvää, mutta itse kirjallisuuskenttä oli kai jossakin kansallisromantiikan kaikujen ja vasemmistolaisen yhteiskunnallisuuden yhteisjumissa, joka ei sallinut kerettiläisiä ajatuksia (niille jotka eivät näitä aikoja muista: 80-luvulla tuntui jotenkin täysin ”väärältä” kirjoittaa fantasiaa tai edes mystiikkaan vivahtavia elementtejä suomalaiseen ympäristöön. Aivan kuin olisi tehnyt jotakin hävettävää ja rikollista. Tuo tunne oli hyvin konkreettinen).

Tätä vasten tuntuu kummalliselta SK:n jutun lause: ”kirjallisuuselämä on köyhtynyt.” Ei ole, paitsi kuulemma kirjailijan tulopuolella. Kirjallisuus on rikastunut. Suomessa voi nykyään kirjoittaa mitä tahansa. Ja kirjoitetaankin. Populaarilla ja tutulla tyylillä kirjoitetut romaanit vain (voitteko kuvitella?) saavat enemmän lukijoita.

Mainittakoon myös, että jutun yleissävystä johtuen tuli tunne, että haastateltavat ovat tavallaan toimittajan agendan uhreja. Heistä jokaisella nimittäin oli myös mielenkiintoista ja tärkeääkin sanottavaa. Toivottavasti nuo asiat pääsevät joskus paremmassa kontekstissa esiin.

Antti Majander kirjoitti aiheesta Hesarin kolumnissa (26.10.), ja Tommi Melender on vastannut blogissaan, joten siellä voi halutessaan jatkaa keskustelua.

Mutta lopetan valoisampaan nuottiin, joka tavallaan myös tukee kaikkea yllä sanomaani: onnittelen Emmi Itärantaa ja hänen Teemestarin kirjaansa Nuori Aleksis -palkinnosta! Ainahan sitä toivoisi palkintoja itselle, mutta Itärannalle on kyllä kunnia hävitä.