Marko Hautala

Romaanin kriisi?

Nopea päivitys liittyen mielenkiintoiseen aiheeseen (pahoittelut jo valmiiksi kirjoitusvirheistä).

Suomen Kuvalehden äskettäinen artikkeli käsittelee romaanitaiteen kriisiä. Aihe on mielenkiintoinen ja tuo juttu nostaa esiin hyviä näkökulmia, joten kannattaa lukea. Lisään vain oman kommenttini, tai ehkä pikemminkin ihmettelyni.

Miksi juuri romaanitaide on oletetussa kriisissä? Miksei elokuvan tai vaikkapa teatterin osalta käydä samanlaista keskustelua? Vai käydäänkö? Onko kriisi sittenkin siinä, että elämme vielä viime vuosituhannen lopun virheellisessä hybriksessä, jossa kirjallisuus nähtiin jotenkin liioitellun pyhänä? Sitä piti toisaalta kunnioittaa kuin maallistunutta uskontoa, mutta toisaalta se piti yrittää ”puhdistaa” ja uudistaa joka käänteessä.

Oliko Northrop Frye sittenkin oikeassa väittäessään, että länsimainen kirjallisuus kietoutuu paljolti Raamatun ympärille, mikä luo kirjallisuudelle kohtuuttoman pyhyyden auran? Oletetaan että jokaisen julkaistun romaanin pitäisi dramaattisella tavalla muuttaa lukijan koko elämä. Vaaditaan, että kirjailijan pitäisi kirjoittaa kuin hirttotuomion alla. Nämä ovat uskonnollissävytteisiä vaatimuksia.

Syntyisikö kriisimieliala siis vain sen tosiasian vähittäisestä tajuamisesta, että romaani on sittenkin parhaiten kotonaan perinteisessä tarinankerronnassa. Se on laajemmasta näkökulmasta ”uusi” (novel) vain pintapuolisten muotoseikkojensa osalta. Pohjimmiltaan se on nuotiotarinan ja eepisen runoelman uudestisyntymä, joka on vain päivittynyt lähemmäksi yksilön näkökulmaa. Kysy vaikka George R.R. Martinilta, jonka lukijat eivät ole mistään kriisistä kuulleetkaan. Enkä nyt tarkoita myyntilukuja, vaan sitä, miten ihmiset hänen romaaninsa kokevat.

En ole lukenut yhtäkään Martinin romaania, mutta tiedän niiden mullistaneen eri-ikäisten lukijoiden elämiä, saaneen heidät ajattelemaan uudella tavalla yhteiskuntaa, valtarakenteita, yksilön suhdetta uskontoon ja niin edelleen. Juuri niitä asioita, joita romaanitaiteelta usein kuulee vaadittavan. Huomattavaa on, että Martin on kaiketi saavuttanut tämän ilman minkäänlaista romaanitaiteen uudistamiseetosta tai muodollisten kokeilujen projektia.

Mitä romaanilta siis halutaan? Että se hylkäisi luontevimman puolensa eli tarinankerronnan? Että siitä tulisi esseistiikkaa? Tai runoutta? Muodollisia kokeiluja kokeilemisen ilosta?

Mielenkiintoisia kysymyksiä, joiden tärkeydestä en ole oikein varma. Tämä ei ole sarkasmia, vaan en todellakaan ole varma.

EDIT: Myös Jukka Laajarinne käsittelee aihetta blogissaan. Laajarinne on muuten kirjoittanut Kehys-nimisen romaanin, joka on yhtä aikaa kokeileva ja hyvin viihdyttävä teos, ehkä vähän David Mitchellin Pilvikartaston tapaan.