Marko Hautala

Romaanihenkilöt ja politiikka

Aloin vähän myöhässä seurata polemiikkia, jonka aloitti Koko Hubara kirjoituksellaan. Tiivistettynä siinä kritisoidaan länsimaalaisen valkoisen kirjailijan tapaa ”omia” vähemmistöjen näkökulmia sisällyttämällä muita etnisiä ryhmiä edustavia ihmisiä romaaneihin (lähtökohtana Laura Lindstedtin Oneiron).

Tämä ajatus ei Suomessa tule kovin usein esiin, mutta itselleni muistui mieleen Atlas Saarikosken kommentti vuodelta 2011 (koskien Jari Tervon Layla-romaania): on huojentavaa, että kirja, jossa keski-ikäinen valkoinen mies tulkitsee nuoren kurditytön elämää, on jätetty [Finlandia-] palkintosarjan ulkopuolelle.

On tavallaan totta, että autenttisin näkökulma tulee usein kirjailijalta, joka tietää oman kokemusmaailmansa kautta, mistä puhuu. Esimerkiksi kauhukirjallisuuteen toi avoimen ja stereotyypittömän homoseksuaalisuuden Clive Barker, joka on itse homo. Koko H on oikeassa myös siinä, että ”länsimaalaisella valkoisella” on taipumus kirjoittaa vähemmistöistä nimenomaan vähemmistöjen edustajina, ei todellisina, kokonaisina ihmisinä.

Koko H:n kahdessa aihetta käsittelevässä kirjoituksessa toistuu julistus, jonka mukaan ”valkoisten länsimaalaisten” ei pitäisi edes osallistua keskusteluun, sillä se ei heitä kosketa eikä heidän näkökulmallaan ole merkitystä. Ymmärrän. Vähemmistöille on tullut tavaksi perustaa ”turvallisia tiloja”, joissa he voivat kommunikoida ilman valtaväestön sekaantumista asiaan. En koskaan änkeydy sellaisiin FB-ryhmiin tai keskustelukerhoihin.

Koko H käy kuitenkin keskustelua selvästi julkisella foorumilla ja kommentoi Finlandia-voittajateosta, joten on kai selvää, että aihe kiinnostaa laajemminkin. Hänen ”menkää valkoiset pois” -julistuksensa toisteisuudesta tuleekin mieleen se Rage Against the Machinen vanha kappale, jossa huudetaan ylikansallisen levy-yhtiön maksamalla studioajalla  fuck you I won’t do what you tell me. Aikanaan se kuulosti kapinalliselta, mutta nykyään reaktioni on muotoa ”tämä tuli nyt selväksi” (ihan hyvää musiikkia edelleen).

Minulle keskustelun ydin kuitenkin on, että näen siinä jälleen kerran menneisyyteni haamun. Opiskelijana kävin monen muun lailla läpi niin sanotun post-vaiheen, jossa pää täyttyi poliittisesti motivoituneilla teorioilla. Kirjallisuus näyttäytyi hetken taistelukenttänä, joka toisintaa yhteiskunnassa olevia hierarkioita ja riistoa. Aiheellinen näkökulma, mutta minun kohdallani siinä oli suuri ongelma. Kirjoittamiseni näivettyi, kangistui ja muuttui itsetietoiseksi vainoharhailuksi (”toisinnanko nyt patriarkaatin/siirtomaaherran/heteronormatiivisuuden rakenteita?”). Jos kirjailijat alkavat kiusata intuitiotaan moisilla kysymyksillä, jälki on helposti teennäistä.

Vanhan ”tiedostavan” asenteen mukaan kaikki on poliittista. Voi olla. Samalla tavalla kuin kaikki on biologiaa, matematiikkaa ja loppupeleissä hiukkasfysiikkaa.

Mutta kirjailijalle kaikki on mielikuvitusta. Asetelmia, kuvia ja juonikulkuja, jotka kiehtovat usein tuntemattomasta syystä. Koko H:n strategiaa mukaillen voisinkin julistaa, että millään poliittisella projektilla, oli se kuinka hyvien ihmisten keksimä tahansa, ei ole siihen prosessiin mitään asiaa. Jos kirjoitan romaaniini stereotyyppisen vähemmistön edustajan, sen kuuluu olla niin. Kirjoittaessani en ole kiinnostunut todellisten vähemmistöjen ongelmista.

Rehellisyys omaa intuitiota ja mielikuvitusta kohtaan on mielestäni kirjailijalle tärkeintä. Jos sen hylkää, ei lopputuloksella ole mitään merkitystä, ei taiteellista, poliittista eikä mitään muutakaan.

Jos keskustelu aiheesta kiinnostaa, kannattaa lukea myös Laura Honkasalon ja Jenny Kangasvuon kommentit.