Marko Hautala

Riitasoinnun tärkeys

Kuvataiteilija Lucian Freud kuulemma sanoi joskus, että taidekeskustelulla on yhtä paljon merkitystä kuin tennispelaajien ähkäisyillä ottelun aikana.

Olen tietyin varauksin samaa mieltä. Jos nyt mietin vaikka viime vuoden kirjallisuuskeskusteluja, niistä ei ainakaan oma sisimpäni ole juuri nytkähtänyt. Joskus on kuitenkin kummallisen inspiroivaa seurata jonkin toisen taiteenalan keskustelua.

Katsoin Teemalta uusinnan omalaatuista musiikkia tekevästä Scott Walkerista (näytteitä Walkerin lauluista voi kuunnella vaikkapa täällä, mutta Teeman dokumentista saa ehkä paremman kokonaisukuvan). En todellakaan osaa sanoa, pidänkö Walkerin musiikista vai vihaanko sitä, mikä kai kertoo, että jotakin poikkeuksellista tyypissä on.

Dokumentissa Sting kuvaili erästä Walkerin albumia sanomalla, että se on pintapuolisesti perinteistä popmusiikkia melodioineen ja rytmeineen, mutta taustalla on jatkuvasti atonaalisuutta (eli riitasointuisuutta). Stingin mukaan tämä elementti ilmentää romanttisen pinnan alla lymyävää pimeyttä.

Jostakin syystä tämä kommentti kirkasti minulle jotakin yleistä myös kirjallisuuden suhteen. Kokeilevassa kirjallisuudessa atonaalisuuden pimeys on miksattu pintaan. Puhtaassa viihteessä sitä ei ole välttämättä lainkaan (hyvässä viihteessä mielestäni on).

Tällä piirteellä ole niinkään tekemistä kirjan lajityypin, teeman tai varsinaisten tapahtumien kanssa. Kyseessä on hienovaraisempi kaaoselementti, joka tekee teoksesta elävän ja mielenkiintoisen. Ehkä se ilmentää tekijän epävarmuutta ja samalla uskallusta mennä tuntemattomille alueille. En tiedä. Joka tapauksessa riitasointu on se, joka sekä vangitsee lukuhetkellä että jättää pysyvän muistijäljen.