Marko Hautala

Realismin lumovoima

Suhteeni vanhoihin scifi- ja fantasiakirjoihin on fetissinomainen. Haalin erityisesti kesäisin vanhoja pokkareita divareista ja kirpputoreilta niiden kansikuvituksen takia. Suurta osaa kirjoista en edes lue, mutta esineinä ne kiehtovat.

Kuvitusten lumovoima kiteytyy erityisesti alan edesmenneen supertähden Frank Frazettan maalauksissa. Ne ovat pöyhkeän värikylläisiä eivätkä yritäkään muuta kuin vedota katsojaansa kaikilla tunnekanavilla yhtä aikaa. Taidekriitikot varmasti kutsuvat töitä hirveäksi kitsch-roskaksi, mutta rehellisesti sanottuna: kuka oikeasti voi olla pitämättä Frazettasta?

Toki ymmärrän kriitikoiden näkemyksen. Pitkä oleskelu Frazetta-julisteilla tapetoidussa huoneessa aiheuttaisi varmasti pahoinvointia. Ja jostakin syystä hänen kuvansa näyttävät poikkeuksellisen kamalilta t-paitoina. Eihän mikään taide kyseisessä mediassa loista, mutta Frazetta-paita luo välittömästi mielikuvia Yhdysvaltain etelävaltioista, lierihatuista ja rivitanssista (saattaa olla henkilökohtainen assosiaationi, joka luultavasti juontuu siitä, että Molly Hatchet käytti Frazettaa kansikuvituksissaan).

Mutta mikä Frazettan ja hänen hengenheimolaistensa kuvissa vetoaa? Miksi hamstraan heidän kuvittamiaan kirjoja? Automaattinen vastaus sisältäisi sanoja kuten fantasia, mielikuvitus ja eroottisuus, mutta eihän niissä nyt mitään erityistä ole. Niistähän ei-realistisessa kuvataiteessa on ollut kyse historian sivu.

Mutta ehkä siinä tulikin avainsana: realismi. Frazetta on realisti, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kaikki on maalattu tarkasti, varjoineen ja muine yksityiskohtineen. Vaikka itse hahmot ja maisemat ovat fantastisia ja idealisoituja, ne on kuvattu äärimmäisen naturalistisesti. Ne eivät päästä katsojaa hakemaan metaforisia tai symbolisia tulkintoja, vaan ikään kuin inttävät: älä nyt mene minnekään, tämä on totta. Sama fantasian ja realismin ristiriita lumoaa esimerkiksi Salvador Dalin töissä (ja samalla tavalla niistä voi saada melko nopeasti yliannostuksen).

Ja jos vedetään yhtymäkohta kirjallisuuteen, samaa tekniikkaahan käyttävät scifin ja fantasian lajityypit. Ne kertovat fantasiamaailmoista, mutta tekniikka on usein hyvinkin perinteistä eurooppalaissyntyistä realismia: tarina etenee korostuneen loogisesti, henkilöiden toimintaa motivoidaan tarkasti, luetellaan paljon ympäristön yksityiskohtia (myös merkityksettömiä, jotta syntyy autenttisuuden illuusio). Ja niin edelleen.

Frazettan tyylissä on minulle henkilökohtaisesti myös jotakin epämukavaa, painostavaa ja jopa pelottavaa. Olen joskus nimennyt ahdistavimmaksi tuntemakseni taideteokseksi Wyethin Christina’s Worldin, mutta on olemassa yksi vielä pahempi. Ikävä kyllä en osaa nimetä sitä enkä ole löytänyt sitä koskaan verkosta, mutta tyyliltään se on jotakin Frazettan ja Wyethin välimaastosta.

Kuvassa on aviopari, joka juoksee kesäisessä maisemassa kohti taivaalle pysähtynyttä valtavaa esinettä. Kuvakulma on sama kuin Christina’s Worldissa eli katsoja ei näe ihmisten kasvoja. Mies pitää naista kädestä ja ikään kuin vetää häntä mukanaan. Taivaalla oleva esine on jonkinlainen avaruusalus, mutta toisin kuin yleensä, se on kuvattu jotenkin hyvin, hyvin vanhana. Se tuo mieleen hylätyn temppelin tai merestä nostetun laivan. Kokoluokka vain on moninkertainen.

Jos joku tunnistaa kuvan, olen ikuisesti kiitollinen tiedosta!