Marko Hautala

Rakastetaanko essee kuoliaaksi?

En ole vielä lukenut Tommi Melenderin Yhden hengen orgiat -esseeteosta, mutta tekijän muiden teosten pohjalta tiedän odottaa suorasanaista mutta harkittua tekstiä. Melender on varmasti myös toisinajattelija siinä mielessä, että hänen kirjallisuuskäsityksensä ei noudattele ihan valtavirran linjoja.

Melenderin uutukaisen vastaanottoa lukiessa tulee kuitenkin lähes huvittavalla tavalla olo, että hän on tiukkaa valtavirtaa. Yksi kritiikki oli voittopuolisesti lista sitaatteja kirjasta ja niiden tahdissa nyökyttelyä, jossa kriitikon ääni lähinnä vahvistaa, että näi o pojat saatana. Negatiivinen luonnehdinta Juha Itkosen ”empatiaproosasta” on toistettu kaikissa lukemissani lehtiarvioissa sellaisenaan.

Ovatko kirjallisuusihmiset todellakin näin samanmielisiä Melenderin kanssa? Eikö yhtäkään varovaista puolustuskommenttia ”empatiaproosalle”? Taiteella on perinteisesti ollut jotakin tekemistä myös tunteen kanssa, niin kiusallista kuin se onkin. Ovatko kaikki samaa mieltä siitä, että aika on ajanut juonivetoisen romaanin ohi? (ei nimittäin ole eikä luultavasti ajakaan niin kauan kuin taidemuoto on jotenkin tunnistettavasti olemassa, kuten joskus aiemmin täällä kirjoitin).

Sanavalmis esseistiikka on helppoa rakastaa kuoliaaksi. Ehkä kriitikoille onkin käynyt niin kuin minulle Nylénin kanssa, joka kirjoittaa niin piristävän äkkiväärästi ja hyvin, että hänen kanssaan huvittaisi olla kaikesta samaa mieltä. Viime aikojen suomalaisissa esseisteissä (Melender, Nylén, Hännikäinen) on ollut vetävää juuri se, että ne eivät ole millään muotoa kryptisiä, vaan melkoisen suoraa puhetta. Niissä on siis ajatuksia, joista saa kiinni. Etäännytetystä fiktiostakin löydetään usein piiloasenteita ja väitelauseita, joihin myös reagoidaan. Miksi siis suorasanainen essee passivoi tällä tavalla?

En ole koskaan Melenderiä lukiessani polttanut päreitäni, mutta hänen teostensa kanssa pitää aina vähän väitellä. Siksi ne pitää aina lukea. Ei siksi, että ne olisivat allekirjoitusta vailla olevia listoja asioista, joita en tiennyt tai joita en itse ole saanut sanotuksi.