Marko Hautala

Pysyvät haavat

Ramsey Campbell jakoi Facebook-sivullaan mainion haastattelun, jossa hän kertoo muun muassa lapsuudestaan 1950-luvun Liverpoolissa.

Campbell asui pienessä asunnossa yksinhuoltajaäitinsä kanssa, jolla on varmasti ollut suuri vaikutus hänen kirjailijauraansa, kahdestakin syystä. Ensinnäkin äiti kirjoitti romanttista fiktiota ja tieteiskirjallisuutta, muttei saanut tarinoitaan julkaistuksi. Toiseksi hän sairasti skitsofreniaa ja näki huonoina aikoina ympärillään koodattuja viestejä. Voi vain kuvitella, miten lapsi on äidin edesottamuksia seurannut.

Haastattelussa Campbell kertoo myös ensimmäisestä pelottavasta kirjallisuuskokemuksestaan. Rupert the Bear -lastenkirjasarjassa on tarina joulukuusesta, joka lähtee öisin vaeltamaan. Rupert löytää lattialta multaa ja näkee joulukuusen liikkuvan silhuetin ulkona.

Campbell sanoo tarinan aiheuttaneen yökauhukohtauksia, mutta niiden vaikutus oli yllättävä: hänen oli pakko lukea tarina yhä uudelleen.

Minusta tuo lapsuuskokemus kertoo jotakin olennaista siitä, miten hyvä kirjallisuus ja taide usein vaikuttaa. Nurinkurisesti se yleensä haavoittaa tavalla tai toisella. Aikuisiän esimerkeistä tulee ensimmäisenä mieleen Sylvia Plathin Ariel, Michel Houellebecqin Mahdollinen saari, Jonathan Littellin Hyväntahtoiset, Markku Pääskysen Vihan päivä tai Tiina Raevaaran Laukaisu. Muistan kuitenkin saman vaikutuksen myös lapsuuden ja nuoruuden voimakkaimmista kokemuksista.

George Orwellin Vuonna 1984 jätti teini-iässä jälkeensä kolkon tunnelman, joka jatkui päiviä. Jos siitä jatkaa pidemmälle lapsuuteen, Ryhmä-X -sarjakuvien (kuten X-Men tuolloin käännettiin) monen numeron ajan kestänyt Feeniks-saaga oli henkisesti raskas kokemus, kuten myös Imperiumin vastaiskun loppuhuipennus kolkkoine sukulaissuhdepaljastuksineen ja E.T. -elokuvan painajaismainen kohtaus, jossa suurisilmäinen avaruussymppis kuolee (se oli lapsena järkytys, jota kuolleista herääminen ei täysin parantanut).

Odysseuksen tarinaan tutustuin sekä sarjakuvana että televisiosarjana, joten painajaiset Kykloopin luolan tapahtumista tulivat tutuiksi. Siitä voi halutessaan nähdä suoran linjan polulle, jonka varrella olivat muun muassa legendaarinen Shokki-sarjakuva sekä kirjallisuudessa Edgar Allan Poe ja Stephen King (Lovecraftia alkoi saada suomeksi vasta vähän myöhemmin).

Ramsey Campbelliin tutustuin joskus 80-luvulla myös, mutta ikävä kyllä ainut suomennos Nimetön painajainen (The Nameless) on käännöksenä niin huono, että varsinkin loppua kohti se suorastaan haittaa tarinan seuraamista. En kuitenkaan syytä oikopäätä suomentajaa, vaan epäilen vahvasti, että kustantaja on asettanut käännöstyölle epäinhimillisen aikarajan (olihan kyseessä ”vain” kauhuromaani. Campbellin kääntäminen on kuitenkin monin verroin haastavampaa kuin esimerkiksi tuolloin menestyksensä aallonharjalla seilanneen Kingin).

Minulle Campbell on tärkeä kuitenkin nimenomaan novellistina. Tarinat kuten The Chimney, The Decorations, The Gap ja Chucky Comes to Liverpool tekevät parissakymmenessä sivussa sen, mihin harva romaanimittainen genretavara nykyään pystyy. Suosittelen erityisesti pari vuotta sitten julkaistua novellikokoelmaa Holes for Faces, jonka parhaimmissa hetkissä tuntuu siltä kuin seitsämänkymmenen ikää lähentelevä kirjailija avaisi sen saman lapsuuden haavan yhä uudelleen, ja haavoittaa siinä samalla lukijaansa.