Marko Hautala

Länsirintamalta jotakin uutta

Jokaisella on ennakkoluulonsa. Yksi omistani on se, että ruotsalainen kirjallisuus on poliittisesti hyperkorrektia kansankodin didaktiikkaa. Vähän samanlaista kuin Ikean huonekalut. Valmiiksi ajateltua tilaustavaraa, josta ei varmasti jää tikkuja sormiin. Kuten eräs kustannusalalla työskentelevä ystäväni sanoi Stieg Larssonista: hänen romaanejaan lukiessa voi koko ajan olla varma, että romaanihenkilöiden vakuutusasiat ovat kunnossa.

Yksi ennakkoluulojen hienoista puolista on, että ne voivat muuttua. Jo aiemmin mainitsemani Anders Fager osoittautui nimittäin paljon muuksikin kuin ”vain” kauhukirjailijaksi. Hänen Pohjoiset kultit -teoksensa on yksi viime aikojen hillittömimmistä lukukokemuksistani, joka siinä sivussa osoitti vääräksi myös sen vakaumukseni, että puhtaan kauhukirjallisuuden saralla ei kenelläkään ole enää mitään annettavaa (paitsi Thomas Ligottilla, mutta hänkin on vähän rajatapaus).

Fageria lukiessani koin hetkellisesti sen omituisen tunteen, joka aikuisiällä on alkanut vaivat minua, kun luen tai katson kauhua. Huomaan ajattelevani, että kyllä minä tämän kestän, mutta toivottavasti kukaan muu ei lue/katso tätä (Todella absurdi ajatus. En osaa oikein analysoida sitä. Ehkä se liittyy siihen, että ns. valtavirtakirjallisuudesta poiketen kauhussa on toisinaan aidosti sellainen tunne, että taustalla ei ole mitään tapahtumat oikeuttavaa moraalista tai ideologista turvaverkkoa).

Pohjoiset kultit on periaatteessa novellikokoelma, mutta kustannustoimittajan pikkusormen liikkeellä siitä olisi voinut tehdä romaanin. Tarinat ovat itsenäisiä, mutta niistä rakentuu eräänlainen kokonaiskuva hieman Lovecraftin Cthulhu-tarinoiden tapaan (Lovecraft-vaikute on hyvin vahva varsinkin alkupuolen tarinoissa, mutta mihinkään pastissiasteelle ei jäädä jumittamaan). Hienointa on se, että Pohjoiset kultit parantaa vauhtiaan loppua kohti ja saa jopa yhteiskunnallisia sävyjä, muttei todellakaan missään setämäisessä valistushengessä. Meno on koko ajan, sanoisinko räävitöntä ja ristiriitaista.

Kauhukirjallisuutta on sen alkuajoista lähtien kavahdettu ja pidetty jonkinlaisena eksploitaatiopornona jo kauan ennen kuin koko sanaa oli keksitty. Kuvaavaa on, että esimerkiksi 1700- ja 1800-luvun vaihdetta kutsutaan tutkimuksessa nätisti romantiikan ajaksi, vaikka goottilainen kirjallisuus tuota aikaa oikeasti hallitsi. Suomessa, jossa goottilaista perinnettä ei ole koskaan ollutkaan, voi edelleen aistia ongelmia lajityypin ”virallisessa” vastaanotossa. Ei oikein tiedetä, että onko tämä nyt samaa kuin ne takavuosien Yöjuttu-vihkoset, joita myytiin R-kioskien hyllyllä, vai ihan oikeaa kirjallisuutta. Välitiloja on hankalaa nähdä.

Itse asiassa Fagerin teoksessa on yksi novelli, jota voisi kutsua hyljeksityn lajityypin kostoksi, ikään kuin vihjaukseksi siitä, missä se sokkiarvoilla rahastava eksploitaatioporno oikeasti lymyää, kunhan viitsii katsoa maljojen kilistelyn ja tyhjän taidejargonin verhon läpi. Tarina Neiti Wittin suuri taideteos alkaa näin:

My Witt on tyytyväinen. Erittäin tyytyväinen. Galleria on ollut täpötäysi jo kuusi päivää. Siellä on suorastaan tungos. Valokuvanäyttelyssä. Hän ei ole koskaan kuullut vastaavaa. Galleriaan tulee paljon uteliaita. Paljon lehdistöä. Paljon kulttuuriväkeä. Ja kauppa sujuu. Porn Star on kova juttu. Kiistanalainen. Viikon tapaus. Kuukauden. Ehkä jopa koko vuoden. Kulttuurisivuilla ja feministiblogeissa riittää tarinaa. Ihmiset ovat olleet raivoissaan, ovat olleet jo viikkoja. Jo paljon ennen kuin näyttely avattiin. Savua oli paljon ennen kuin kukaan oli tulta nähnytkään. Galleriassa sipistään ja supistaan. Miltä-tämä-sinusta-tuntuuta ja huonosti kätkettyä ärtymystä. Paljon kiistelyä. Raivostuneita ihmisiä ryntää ulos. My Witt on haltioissaan.

(Jälleen kerran oli vallan unohtua kehua kääntäjää. Ulla Lempisen suomennos on läpikotaisin hienoa luettavaa).