Marko Hautala

Onnesta

Unikoira siis ilmestyi kesken kaiken ja etuajassa (tiistaina pitäisi olla kaikissa kaupoissa). Yllä oleva kuva ei ole romaanin kansi, onneksi, vaan piirros jonka hahmottelin joskus viime kesänä tietämättä, että siinä on seuraavan teoksen nimi ja keskeinen kuva.

Tässä vaiheessa täytyy valmistautua puhumaan romaanista, mikä ei ole niin yksinkertainen juttu kuin voisi kuvitella. Vaikka jokainen virke on minun kirjoittamani, tarinalla on aina jokin omapäinen hahmonsa, johon on kirjoitusvaiheessa vain puolitietoinen ote.

Sen kuitenkin tiedän, että Unikoirassa on paljon kyse onnesta, sen etsimisestä sekä ulkoa maailmasta että omasta itsestä. Ja siitä sietämättömästä mahdollisuudesta, ettei onnea ole. Että elämä on pohjimmiltaan ansa, jonka nerokkaan mekaniikan ihminen, omaksi suureksi onnettomuudekseen, kykenee näkemään ikään kuin ulkopuolelta.

Juuri tuo ”ulkopuolisen” näkökulma on kai ollut historian sivu se asia, joka on vakuuttanut ihmisen siitä, että hänellä on paikka luonnon systeemin ulkopuolella. Että hän on jumalaista alkuperää ja että todellinen koti on jossakin syntymän ja kuoleman kiertokulun ulkopuolella.

Nykyään tuo optimistinen (ja omalla tavallaan hyvin looginen) näkökulma on länsimaissa pitkälti hylätty. Tietoisuus on vain vaistojen ylikehittynyt vyyhti. Se on ehkä lahja, mutta myös saatanallinen taakka. Luonnon gladiaattorikehässä ihmisen osa on tietää, miten meidän jokaisen väistämättä käy.

Unikoirassa on kolme keskeistä henkilöä, jotka kaikki joutuvat etsimään onnea. Eivät onnellisuuttaan, vaan nimenomaan siksi, että ovat joutuneet kasvokkain onnen mahdottomuuden kanssa. Sellainen ihminen ehkä käpertyy rutiineihinsa ja itseensä. Tai ylittää kaikki rajat, on valmis mihin tahansa.