Marko Hautala

Mustat auringot

Tommi Melender kertoo uudessa Onnellisuudesta-esseeteoksessaan elämänvaiheesta, jossa kirjallisuus teki hänestä ihmisvihaajan. Hän samaistui Gustave Flaubertin kirjeistä huokuvaan kuvotukseen ihmiskuntaa kohtaan:

Noina vuosina kirjallisuus ei edistänyt myötäelämisen kykyäni tippaakaan, ja tein myös parhaani, että se ei olisi edistänytkään keskittymällä Flaubertin lisäksi Strindbergin, Célinen, Cioranin ja Bernhardin kaltaisiin sappea tihkuvien proosalauseiden kirjoittajiin. He olivat mustia aurinkojani, joiden kolkossa hohteessa elin ja käänsin samalla kasvoni pois ihmisten hymyiltä ja ystävällisyydeltä.

Oma musta aurinkoni oli yhdessä vaiheessa Thomas Ligotti. Siinä missä Flaubertin sappi kohdistuu oman aikansa aivottomiin massoihin ja erityisesti ”porvareihin”, Ligottin pessimismi kohdistuu elämään yleensä.

Kyseessä ei ole nietzscheläinen synkkämielinen sankarillisuus tyhjän maailmankaikkeuden edessä. Ligottin nihilismi on niin ehdotonta, että siitä on karissut kaikki romantiikka ja uhma. Jopa hänen kirjoitustyylissään on tyhjyyden kaiku. Virke on elotonta ja sanavalintojen oudot vanhahtavuudet kuin surumielistä leikittelyä menneen maailman sävyillä, niillä joissa oli vielä jotakin tarkoitusta ja uskoa elämän merkityksellisyyteen.

Hyvä vertauskohta Ligottin tyyliin on Lars von Trierin Melancholia-elokuvan kohtaus, jossa päähenkilö katsoo vanhaa Pieter Bruegelin maalausta Metsästäjät lumessa. Lähestyvän maailmanlopun varjossa maalauksen idyllinen kuva kotikyläänsä palaavista metsästäjistä edustaa menetettyä viatonta tietoisuutta. Sitä joka ei tiennyt avaruuden tiedottomasta tyhjyydestä ja persoonattomista voimista, jotka voivat sattuman oikusta pyyhkäistä kaiken elämän planeetaltamme silmänräpäyksessä.

Ligotti-vaiheessani julkaisin romaanin nimeltä Unikoira. Yhdellä sen päähenkilöllä on kaulariipuksensa sisällä itsemurhapilleri, jonka hän uskoo olevan helppo menolippu tyhjyyteen, mikäli elämä käy sietämättömäksi. Hän kutsuu pilleriä Onneksi. Kyseistä romaania kirjoittaessani todella ajattelin, ettei moinen pilleri olisi pahitteeksi.

Melender kertoo kirjassaan, miten hän havahtui ihmisvihastaan: istuin väärin, seisoin väärin, hengitin väärin, tuntui kuin ihoni alla olisi kihissyt tuhatjalkaisia. Päätin muuttaa elintapani, päästin auringonvalon kirjoittajankammiooni, avasin oven raittiiseen ilmaan.

Koin itse samankaltaisen havahtumisen, mutta luonteessani piilevän mystikkojuonteen mukaisesti en kokenut varsinaisesti tekeväni mitään päätöstä, vaan erinäiset henkilökohtaiseen elämääni liittyvät tapahtumat pakottivat minut vastakkain nihilismini kanssa.

Ajattelin että nihilismi on äärimmäistä rehellisyyttä. Se ei pidä paikkaansa. Todellisuus on niin ääretön juttu, ettei se mahdu edes nihilismiin, vaikka se nimensä mukaisesti on olevinaan ”ei-mitään”. Lempisitaattini G.K. Chestertonilta on: maailmankaikkeus on ehkä pienin reikä, johon ihminen voi päänsä piilottaa.

Melenderin kirja vetosi minuun henkilökohtaisella tasolla, mutta nosti samalla esiin yleisemmän näkökulman. Kirjallisuus ei ole mikään yksioikoinen hyvinvointivaikuttaja, joka automaattisesti pidentää elämää, lisää empatiaa ja tekee lukijastaan paremman rengin kansantaloudelle.

Se voi viedä syvimpiin pohjamutiin ja jättää lukijansa sinne, täydelliseen toivottomuuteen ja äärimmäisten kysymysten äärelle. Siellä ei ole Steve Jobsia tai Jutta Gustavsbergia tsemppaamassa tai enkeliterapiaa odottamassa. Niissä antiikin Hades-vierailuista kertovissa tarinoissakaan ei ole kyse vain estetiikasta tai ”jännitteen rakentamisesta”, vaan pohjimmiltaan olemassa olemisen perusasioista, joissa on aina tosi kyseessä.