Marko Hautala

Muiden maailmat

Käärinliinojen ja Torajyvien käännösversioiden tekijänkappaleet saapuivat postissa. Jostakin syystä vieraskielisten painosten selaaminen konkretisoi sen tosiasian, että olen kirjoittanut aika monta kirjaa suhteellisen lyhyen ajan sisällä.

Työn alla olevan romaanin kanssa minulla on ruhtinaallisesti aikaa kehitellä ja leikkiä erilaisilla ideoilla. En todellakaan tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Tiukan aikarajan etu on se, että se pakottaa seuraamaan intuitiota ja sulkemaan pois ulkomaailman kohinan. Ei jää aikaa vilkuilla sivuille.

Muistan nuorempana, miten suurta vahinkoa tein itselleni lukemalla ja kuuntelemalla muiden kirjailijoiden näkemyksiä siitä, mitä ja miten pitäisi kirjoittaa. Otin ne aivan liian vakavissani. Uskon että kirjoittavan ihmisen tulee lukea paljon, muttei kirjailijoiden haastatteluja (tai blogeja!), vaan heidän kirjojaan.

Silloin harvoin, kun vielä opetan kirjoittamista, suosittelen erityisesti prosaisteille myös runojen lukemista. Oma näkemykseni on, että hyvän romaanin tai novellin voi yleensä tiivistää runoksi (tai piirtää kuvaksi). Pelkkä kuinkahan tässä nyt oikein käy? -taso ei tyydytä minua kirjailijana lainkaan. Pikemminkin se on tekosyy loihtia esiin runollinen, häiritsevä kuva, joka jää vaivaamaan lukijaa.

Tämä on oma vakaumukseni, enkä mielelläni sekoita sitä muiden näkemyksillä. On toki poikkeuksia. Yksi niistä on George Orwell, jonka essee Henry Millerin Kravun kääntöpiiri-romaanista on ehkä paras lukemani kirjallisuuden poliittisuutta käsittelevät teksti (ilmestynyt suomeksi Kun ammuin norsun ja muita esseitä -kokoelmassa).

Orwell oli itse avoimen poliittinen kirjailija ja yksi niistä harvoista, joiden kohdalla nimitys ei saa niskakarvojani nousemaan pystyyn. Eläinten vallankumous on ehkä ainut fiktiivinen teos, jonka lukemisen toivoisin kuuluvan kansalaisvelvollisuuksiin (lapsekkaimmissa fantasioissani sen ymmärtäminen olisi ehto äänioikeudelle). Oudoksi tämän tekee se, että kyseessä on poliittinen allegoria. Kaunokirjallisuuden kohdalla sanat ”poliittinen” ja ”allegoria” aiheuttavat minussa vakavaa tympääntyneisyyttä erikseenkin, saati sitten yhdessä.

Orwellin poliittisuus oli kuitenkin toisenlaista kuin useimpien muiden. Vaikka hän oli vakaumuksellinen vasemmistolainen, hän ymmärsi ja arvosti T.S. Eliotin ja Poen kaltaisia konservatiivisessa yläpilvessä kulkijoita jopa enemmän kuin kirjallisia aateveljiään. Ja, mikä kummallisinta, hän näki Henry Millerin läpeensä epäpoliittisessa fatalismissa arvoa juuri silloin, kun Hitlerin ja Stalinin aiheuttama aatteellinen kriisitila oli tekemässä kirjallisuudesta ideologista teatteria.

Mielenkiintoista Orwellissa on myös se, että hän oli ennustuksissaan täysin väärässä. Totalitarismi ei vallannut länttä. Protestanttis-individualistinen kirjallisuus ei kuollut antaakseen tilaa ”totalitaristiselle romaanille”. Kravun kääntöpiiri ei kai sekään muodostunut varsinaiseksi klassikoksi, vaan lähinnä episodiksi vanhakantaisen kirjallisuussensuurin murenemisessa.

Onneksi kirjailijan ei tarvitsekaan olla oikeassa. Hänen tehtävänsä on kirjoittaa oma todellisuutensa ja olla ennemmin vaikka intohimoisesti väärässä kuin valjusti oikeassa.