Marko Hautala

Miten rauniot puhuvat

Blogistani on hyvää vauhtia kehkeytymässä kirjoituspäiväkirja. Neljä viime postausta liittyy vähintään mutkan kautta käsillä oleviin kirjoitustöihini. Yrittäkää kestää. Toisaalla kirjoitan myös kolumneja, joista viimeisessä kuvaan vuosi vuodelta syvenevää epäluuloani sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla on ideologia. Ideologiaihminen on mielipideautomaatti, keskustelun torppaaja ja lynkkausjoukon lujin lenkki. Kolumni on luettavissa täällä.

Yllä oleva kuva on Karnakin temppelistä täysikuun aikaan. Ainakin luulen sen olevan. Joskus valokuvat laitettiin albumeihin ja niiden alle kirjoitettiin paikan tai ihmisten nimet, mutta nykyään kaikkea on niin paljon, että sellainen unohtuu. Tuokin kuva voisi parempilaatuisena olla mistä tahansa kuvapankista ja esittää mitä tahansa eksoottista pylväsjonoa.

Goottilainen perinne on aina tuntenut vetoa raunioihin ja siitä sitä on myös aina parjattu. Jo alkuaikoinaan se ihannoi ”väärän” aikakauden arkkitehtuuria, sitä joka oli syystäkin jätetty rappeutumaan ja jota valistusoptimistit pitivät masentavana muistutuksena taikauskoisten aikojen pimeydestä. Tuo asetelma kuvaa aika hyvin älymystön asennetta gotiikkaa kohtaan myös myöhempinä aikoina.

Toisaalta nykyään urbaanin rappion kuvasto on taiteissa jopa muodikasta. Olin hiljattain katsomassa Kaisu Koiviston hienon Äänekäs hiljaisuus -näyttelyn, jossa taiteilija on kuvannut hylättyjä ydinohjustukikohtia Itä-Euroopassa.

Kuvien vaikutus syntyy paljolti siitä, että ne esittävät koko sivilisaation tuhoamista varten suunniteltuja rakennelmia täydellisen unohduksen tilassa. Jäljellä on vain murenevaa betonia ja haalistuneita maalipintoja, mutta alkuperäisen tarkoituksen mielipuolisuus ja sen toteuttamiseen suunnattu määrätietoisuus luovat näkymille kaikupohjan. Tavallaan se tuo mieleen pyramidit: nekin olivat suunnattomia rakennusprojekteja, joiden tarkoitus on ainakin meidän silmissämme täysin mieletön (säilöä yksittäisten ihmisten ruumiita, jotta he saisivat tuonpuoleisessa ikuisen elämän).

Rauniot ovat aina turhia. Ne edustavat pyrintöjä ja ihanteita, jotka osoittautuivat vääriksi. Sen vuoksi niiden viehätystä onkin hankalaa perustella rationaalisesti. Urbaanin rappion estetiikalle on kuitenkin löydetty perustelu. Kuulin sen Äänekäs hiljaisuus -näyttelyssäkin pariin kertaan. Nykykatsoja näkee rappion kuvissa sen, miten luonto valtaa takaisin sen, mikä sille kuuluu.

Goottilaisen kirjallisuuden alkuaikoinakin tällainen näkökulma oli toki olemassa, mutta sitä ei käsitetty yhtä yksiselitteisen positiivisena kuin nykyään, kun pintapuolinenkin ekofilosofisuus on automaattisesti hyvää ja järkevää. 1700-luvulla luonto ei vielä ollut uhri. Se oli myös pimeä mysteeri ja yhteydessä ihmisen eläimelliseen puoleen. Sen rönsyilevät, hyönteisiä sikiävät kasvustot ottivat ihmisen rakentamat temppelit syleilyynsä, kuten myös ihmisen itsensä aikanaan.

Luulen että moinen on meille tunnetasolla tuttua edelleen, vaikka tietoisesti ajattelemme näkevämme vain viattoman luonnon torjuntavoittoja. Kun keräsin Itsevalaisevat– ja Unikoira-romaaneihini urbaanin rappion kuvamateriaalia (jälkimmäisen kohdalla eräänlaisesta ääripäästä eli Tshernobylistä), en muista ekologisen näkökulman käyneen mielessäni kertaakaan, vaikka sitä muutoin ajattelen paljonkin. Alitajuntani ei ilmeisesti ole kestovaippojen asialla.

Kauneus ja ylevyys, jotka aikoinaan liitettiin välittömään kokemukseen, ovat nykyään epäilyttäviä ja hieman kiusallisiakin sanoja, sillä niihin ei sinällään liity moraalista ohjelmaa. Siksi rauniotkin laitetaan mieluummin puhumaan hyvän ja järkevän kieltä. Irrationaalinen ja edesvastuuton kokeminen on yhä hankalampaa, kun taivaanranta täyttyy uhkakuvista.

Kaikki kirjailijat joutuvat varmaankin painimaan tuon ristiriidan kanssa. Kirjoittaminen vaatii edesvastuutonta rehellisyyttä ja usein irtisanoutumista vallitsevista ajatusmalleista. Myös silloin, kun kirjailija haluaisi olla vain ja ainoastaan hyvän ja järkevän joukoissa.