Marko Hautala

Mikä sodassa kiehtoo?

Sota on kammottavinta, mitä ihmiskunta voi itselleen aiheuttaa. Ja silti se on myös lumoava ilmiö, ainakin niin kauan, kun sitä voi tarkkailla etäältä. Tätä todistaa esimerkiksi sotahistorioitsija Anthony Beevorin suursuosio.

Kun luen kauhutarinaa, en tunne pätkääkään syyllisyyttä siitä, että nautin groteskeista ja väkivaltaisista yksityiskohdista. Sotahistorian kanssa tilanne on toinen. Se on todellista lahtausta käsittämättömän suuressa mittakaavassa.

Ei olekaan ihme, että rintamalle sijoittuvia kauhutarinoita on kovin vähän ja nekin yleensä hieman ontuvia. Kauhutarinan väkivalta on aina (ja varsinkin parhaimmillaan) niin estetisoitua, että se muuttuu psykologiseksi. Sen suunta on sisäänpäin, ihmissieluun, joka on jatkuvassa sotatilassa. Suurin osa unista on painajaisia, se on kuulemma tutkittukin.

Oikeassa sodassa kauhu taas on kouriintuntuvan todellista, ulkoista ja jopa banaalia. Yksilöillä ei ole merkitystä, sillä univormu häivyttää persoonan. Satunnaisen kranaatin tappama ihminen on kuka tahansa, pelkkä pelinappula. Sodan kauhu on sielutonta. Kranaattikauhukohtauksessa ihminen on kuin pelkoautomaatti, jumiutunut kone, jonka psykologia on kaventunut trauman pakonomaiseksi toistoksi.

Mikä sodassa sitten viehättää? En tiedä. Vertauskohtaa voisi kuitenkin hakea luontodokumenteista. Kun suuret kissapedot raatelevat norsunpoikasen, näky on ahdistava ja surullinen. Tunnetta lisää tietoisuus siitä, että näin tapahtuu koko ajan. Avuttomien poikasten raateleminen ei ole eläinyksilön tragedia, vaan business as usual.

Mutta sitten saapuu ratsuväki: Luontodokumentin selostajan rauhallinen ääni kertoo (kuin pelkäävälle pikkulapselle), että leijonanpoikasetkin tarvitsevat ravintoa ja että tämä on kaikki luonnon suurta kiertokulkua.

Samalla tavalla sotahistoriassa. Haavoittunut sotilas, joka makaa sotatantereella äitiä huutavaksi lapseksi taantuneena, on sietämätön ajatus.

Mutta sitten Anthony Beevorin ääni kertoo suuremmasta kuvasta. Joukko-osastojen liikkeistä, strategioista, suuresta suunnitelmasta kaiken yksilöllisen kauhun takana.

Miten lohduttavaa: miljoonien murhenäytelmien takana on jokin suurempi viisaus, ehkä jopa rauha. Sellainen ajatus on vastustamaton. Ja kuka tietää, ehkä jopa totta.