Jukka Laajarinteen Pinnan alla pimeä -romaanissa on huikea ajatus niin sanotuista psyykkisistä epidemioista. Ne ovat kollektiivisia ilmiöitä, jotka leviävät kuin kulovalkea ja joita vastaan ei voi taistella järjen keinoin:

Kun yksi tekee jotakin, hänen seuralaistensa taipumus tehdä samoin kasvaa. Kun yksi tilaa ravintolassa jälkiruokaa, muutkin samassa pöydässä tilaavat. Joukkosielu syö enemmän kuin yksilöt söisivät. Joukkosielu tekee pahempia asioita kuin sen yksittäiset jäsenet tekisivät. Joukkosielu on harhaisempi kuin ihmiset, jotka sen muodostavat.

Romaanin kuvailemat psyykkiset epidemiat ovat sukua Richard Dawkinsin meemeille, mutta niissä on myös syvempi, jungilainen ja arkkityyppinen sävy:

Suurvallat rakensivat [50- ja 60-luvuilla] raketteja ja lensivät Kuuhun. Lennoista Marsiin puhuttiin samalla kun avaruusteknologia ja sodanjumala yhdistyivät ydinohjuksen muodossa. Sienipilven ikoniset kuvat edustivat maailmanpuuta, maailman napaa, kaiken alkua ja loppua, kysymys oli samoista reaktioista, joista tähtien valo ja auringon lämpö olivat kotoisin.

Laajarinteen romaanissa on spekulatiivisen fiktion juonne, mutta sen fantasiaelementit ovat oikeasti pelottavia. Niissä on samaa ajan hengessä kiinni olevaa pahaenteisyyttä kuin W.B. Yeatsin 1900-luvun alun kuohunnoissa kirjoittamassa The Second Coming -runossa:

What rough beast / its hour come round at last / slouches towards Bethlehem to be born?

Olen itse jo pitkään ollut avuttomalla tavalla hämmentynyt maailman tapahtumista. Poliittiset ja ideologiset liikkeet alkavat muuttua sellaisiksi itsensä irvikuviksi, että vielä joitakin vuosia sitten ne olisivat olleet silkkaa parodiaa. Olenkin yhä vakuuttuneempi siitä, että ajassamme vaikuttavilla voimilla on hyvin vähän tekemistä niiden rationalisointien kanssa, joilla niitä oikeutetaan.

Rasismin ja äärinationalismin nousussa ei pohjimmiltaan ole kyse taloudesta, länsimaisten arvojen suojelemisesta tai yhteiskunnan kantokyvystä murehtimisesta. Vasemmiston identiteettipolitiikassa ja autoritaarisessa mielipidemonopoliin pyrkimisessä ei pohjimmiltaan pyritä suojelemaan heikkoja ja sorrettuja. Erilaisia liikkeitä yhdistää voimistuva heimoutumisen tarve, syvä tribalistinen vaisto, joka vaatii laumakuria ja jyrkintä mahdollista vihollisten demonisointia. Ehkä kaikki selityksemme ja järkeilymme ja poliittiset erimielisyytemme ovat vain pintahälinää, vaahtoa hyökyaallon päällä, kun se kasvaa kohti jotakin (jopa biologisesti?) ennalta määrättyä loppuhuipennusta.

Keskustelin äskettäin erään terapeutin kanssa, joka sanoi jo pitkään olleensa huolestunut suosittujen reality-sarjojen toisteisimmasta piirteestä, tarpeesta saada pudottaa ja sulkea ulkopuolelle epätoivotut yksilöt. Kyseessä on ikään kuin äärimmilleen viety vääräuskoisten tai yhteisölle hyödyttömien tunnistaminen ja karsiminen. Sama toistuu ideologisesti sävyttyneissä sosiaalisen median ryhmissä, joissa väärä mielipide tai jopa väärän termin käyttäminen aktivoi lauman häpäisymekanismin ja aiheuttaa ryhmästä poissulkemisen.

Politiikassa ilmiö on tullut selväsanaisimmin esiin Jussi Halla-ahon pohdinnoissa yksilön instrumentaalisesta eli välineellisestä arvosta. Hänen loogista vyörytystään vastaan on yllättävän vaikeaa puolustaa yksilön jakamatonta ihmisarvoa, joka on kuitenkin osa kulttuurimme syvintä perustaa, sitä vuosituhansien aikana kehittynyttä kummallista ajatusta, jonka mukaan jokaisella, pahimmalla murhaajallakin, on sielu, arvo ja lain suoja. Puolustamisen vaikeus onkin ehkä juuri siinä, että ihmiskäsitykseemme sisältyy niin pitkän ajan sisällä omaksuttu viisaus, että sen pikainen rationalisointi on hälinän ja provokaatioiden sävyttämissä väittelyissä mahdotonta.

En tiedä, mitä hyötyä näihin pohdintoihini liittyvästä fatalismista on, mutta ymmärtämisellä on silläkin kai itseisarvonsa. Toivottavasti se myös toimii vaatimattomana vastalääkkeenä sille, että yksilö itse tempautuu mukaan pulssia nostattaviin pintakuohuihin, joiden ainut tarkoitus on vain kasvattaa hyökyaaltoa.

Lisäksi on myös sanottava, mikäli ei tullut selväksi, että Pinnan alla pimeä on hieno ja hyvin omintakeinen romaani. Samoin kuin Laajarinteen taannoinen Kehys-niminen teos, se leikittelee lukijan odotuksilla ja vetää maton monta kertaa jalkojen alta.