Marko Hautala

Mielikuvitus ei ole kaupan

Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, miten masennusta voi kuvata tilana, jossa ihmisen mielikuvitus on täysin lamaantunut (psykologi Jennifer Churchin ajatus).

Niin sanottu terve ihminen ei koskaan tyydy siihen, mitä nenän edessä tosiasiallisesti näkyy, vaan kuvittelee asioihin syvyyttä, tarkoitusta ja konteksteja. Katsomme ihmisten ja esineiden liikettä kuvitellen, mistä ne ovat tulossa ja mihin ne ovat matkalla. Yksinkertaisimmillaan mielikuvitus on sitä, että katsoessamme pöydällä olevaa maljakkoa voimme samalla hetkellä kuvitella, miltä se näyttää toiselta puolelta katsottuna. Emme tyydy pelkästään näköhavaintoon, vaan hahmotamme esineen maailmassa.

Masennuksen vallassa oleva ihminen taas näkee vain sen, mitä edessä on. Maisema on kaksiulotteinen. Esineet ja ihmiset vain ovat, vailla kuvittelun tuomaa kolmiulotteisuutta, merkityksellisyydestä nyt puhumattakaan. Tällaisessa mielentilassa olevalle ilotulitus tai auringonlasku on pelkkää betoniseinää.

En tiedä, miten osuvasti tuo kuvaa syvää patologista masennusta, mutta tunnistan piirteen ainakin omista alakulokausistani.

Toisinaan ”hoidan” tuota tilaa kirjoittamalla (hoitaa on tosin epämukava sana, sillä se viittaa liiaksi päämäärätietoiseen toimintaan). Jos mielikuvitus herää ja alkaa toimia, ympäröivä maailmakin alkaa elää. Olen usein sanonutkin, että kirjoittaessani en varsinaisesti pelkää mitään enkä murehdi mistään. Kaikki on moniulotteista ja merkityksellistä.

Nykyään kirjailijuudesta puhutaan usein ammattinäkökulmasta. Pohditaan palkintoehdokasasetteluja, kirjailijan toimeentuloa, sitä millaista kirjallisuuden pitäisi tai ei pitäisi olla. Kaikelle tuolle on paikkansa, mutta joskus saan täydellisen yliannostuksen. Ehkä tämä johtuu siitä, että vastapainoksi kuulee hyvin vähän siitä, mikä on minulle ehdottomasti ensisijainen motiivi kirjoittamiselle. Jota ilman en voi käsittää kenenkään jaksavan työstää romaaneja, runoteoksia tai mitään muutakaan. Siitä addiktoivasta tunteesta, että maailman syvyysulottuvuus kasvaa moninkertaiseksi, että kaikkialla on salattuja merkityksiä.

Pelottava ajatus: Ehkä tuo puoli on mahdollista unohtaa. Ehkä arki ja ulkoisten auktoriteettien paine voivat tehdä kirjoittamisesta ylitietoista poseeraamista ja laskelmoivaa raatamista, pelkkää betoniseinää.

Olen itse kyennyt varjelemaan sitä lapsenomaista innostusta, jonka uskon olevan taiteentekemisen ytimessä. Olen myös pyrkinyt selvästi ja tietoisesti tunnistamaan ne asiat, jotka sitä uhkaavat. Kun nämä prioriteetit ovat selvät, kirjoittamisessa säilyy syvyyden ja merkityksen tuntu. Sitä en myisi mistään hinnasta.