Marko Hautala

Lue jos uskallat

Aloin vihdoin lukea Mark Z. Danielewskin kulttiklassikkoa House of Leaves. Kyseessä on amerikkalaisten college-älykköjen pysyvän palvonnan kohde. Yleensä romaanista puhuttaessa mainitaan sanoja kuten postmoderni, semiotiikka, Derridan merkkikäsitys ja muuta sellaista, jota löytyy jokaisen kirjallisuudenopiskelijan muistiinpanoista. Tästä syystä olen myös vältellyt romaania, vaikka se on periaatteessa kiehtonut jo pitkään.

Harvemmin House of Leavesista puhuttaessa otetaan huomioon sitä tosiasiaa, että kyseessä on myös bestseller. Ei sellaisia pelkällä akateemisella yleisöllä synny. Steven Hallin Haitekstin (2007) tapaan romaani vetoaa myös niihin, joita pelkkä postmoderni väkisinsekoilu ei saa kiihottumaan. Väitänkin, että House of Leavesissa voi tunnistaa myös toisen, epäakateemisemman juonteen. Voi hyvin väittää, että kyseessä on nimenomaan kauhuromaani, vaikka ymmärrän syyt sille, miksi tätä ei suurin kirjaimin kirjan liepeissä mainosteta.

Kauhu lajityyppinä koki 90-luvun loppupuolella vallankumouksen. Pieni elokuvaopiskelijoiden joukko teki käsikameroilla ja olemattomalla budjetilla elokuvan, joka sekä markkinointinsa että tekotapansa osalta mullisti lajityypin.

The Blair Witch Project loi kokonaisen found footage -elokuvien aallon, joka jatkuu tavallaan edelleen. Niissä tarina kerrotaan kokonaan jostakin tragediasta jäljelle jääneiden videonauhojen perusteella, dokumentaarisella otteella. Kuvallinen tyylittely ja muu ohjaajasta ja muusta tekijäryhmästä muistuttava on poissa. Äänimaailma muodostuu lähes kokonaan niistä äänistä, joita tarinatilassa syntyy (esimerkiksi musiikki puuttuu yleensä kokonaan). Tarkoitus on luoda täydellinen autenttisuuden illuusio. Blair Witchin tapauksessa tätä ryyditettiin nerokkaalla nettikampanjalla, joka pyrki vahvistamaan elokuvan dokumenttiluonnetta.

House of Leaves ilmestyi kustannettuna vuonna 1999, samana vuonna kuin The Blair Witch Project. Romaanin syntyhistoriassa painotetaan samaa luomuhenkisyyttä: ennen virallista julkaisuaan se kiersi epämääräisinä kopionippuina ja keräsi ympärilleen vannoutuneen fanikunnan. Tarinakin kerrotaan found footage -periaatteella. Asiaankuuluvasti johdannossa varoitetaan lukijaa siitä, että hän on samassa tilanteessa kuin johdannon kirjoittaja aiemmin: hänellä on käsissään hämmentävää ja pelottavaa materiaalia, jonka lukeminen saattaa tuhota hänet. Kyseessä on hienostunut versio takavuosien Shokki-sarjakuvalehden mainoslauseesta: lue jos uskallat!

Mutta yhtäläisyyksiä Blair Witchiin ei kannata liioitella. Danielewskin romaani vaikuttaa todella olevan paljon enemmän kuin näppärä säikyttelyteos. Olen lukenut vasta vajaat viisikymmentä sivua, mutta jo nyt kadun sitä, että suhtauduin romaaniin ennakkoluuloisesti. Lisäraporttia mahdollisesti sitten, kun olen lukenut koko teoksen. Suositella ehkä uskaltaa jo nyt.