Marko Hautala

Lopun tuntu

Tuleva viikko on ratkaiseva seuraavan romaanini osalta. Edessä on urakka, jota olen vältellyt lahjakkaasti: viimeisten lukujen kirjoittaminen.

Toki töitä riittää sen jälkeenkin (suurin työ edessä), mutta lopun kirjoittaminen on hyvin haasteellista. Oma historiani tässä lajissa on kirjava. Itsevalaisevia en näin jälkikäteen tarkasteltuna oikeastaan lopettanut lainkaan. Käärinliinoissa viimeinen luku oli valmiina pitkään, mutta siihen johtava tapahtumasarja pimeän peitossa viime metreille saakka. Torajyvissä ja Unikoirassa tiesin täsmälleen, minkälaiseen tunnelmaan tarinoiden tulee päättyä, mutta tapahtumatasolla kaikki oli suurta mysteeriä.

Minun kohdallani näin tulee ollakin. Olen prosessikeskeinen kirjailija, jolle romaanin saumattomuus ja johdonmukaisuus ovat tärkeitä, vaan eivät kaikkein tärkein asia. Ykkössijalla on itse kirjoittaminen, vapaan mielikuvituksen assosiaatioleikit ja outojen päähänpinttymien siirtäminen sanoiksi. Valmiin kirjan piteleminen käsissä on hienoa. Hienompaa on kirjoittaminen. Se tekee minut onnelliseksi.

Aiemmassa postauksessani tuli esiin vanha ajatus siitä, että tarinan lopussa ”lepytellään jumalat”. Jumalattomassa ajassa se on kuitenkin hankalaa. Shakespeare kykeni tragedioissaan nojaamaan kreikkalaiseen perinteeseen, jossa jumalat lepytellään ihmisuhrein eli kaikki keskeiset henkilöt tapetaan.

Nykyään tätä rakennetta käyttää kai lähinnä kauhutarina, erityisesti elokuvissa. Jos menet vuokraamoon ja valitset summittaisesti kauhuhyllystä elokuvan, saat suurella todennäköisyydellä palikkaversion kreikkalaisesta tragediasta, jossa hybris johtaa vääjäämättömään kuolemaan. Slasher-elokuvassa tragedian yhteys uhrirituaaliin tulee niin ilmeiseksi, että se jopa syö tarinasta kaiken jännitteen. Kun teinit menevät metsämökkiin rellestämään ja rietastelemaan, on alusta asti selvää, että henki lähtee (hauskalla tavalla itsetietoinen versio aiheesta on The Cabin in the Woods -niminen elokuva).

Kun nyt elokuva tuli puheeksi, en malta olla mainitsematta lopuksi Brandon Cronenbergin Antiviral-leffaa. Ei se ihan täysosuma ole, mutta sellainen olo tuli, että jonkinlainen nero tässä saattaa olla syntymässä. Poika-Cronenberg on selvästi mennyt sinne, mistä hänen isänsä uransa aloitti eli puolisurrealistiseen biologiseen painajaiskuvastoon. Esikoisohjaus on kunnianhimoista tavaraa, mikä ikävä kyllä näkyy siinä, että vastaanotto on ollut osin hämmentynyttä. Esimerkiksi IMDB-arvioissa soi taas tuttu virsi: ”This film fails to be entertaining as you have no sympathy for anyone in it, the premise is ridiculous.”

Oma verkkolukutaitoni on kehittynyt sen verran, että osaan nykyään tulkita tällaiset kommentit merkkinä siitä, että luultavasti pidän elokuvaa vähintään mielenkiintoisena. Ja tässä tapauksessa myös se tarinan loppukohtaus on mitä mainioin. Isä-Cronenbergilla on saattanut tulla jopa tippa linssiin.