Marko Hautala

Likeable?

Aina kun katson tietyntyyppisen elokuvan, menen jälkikäteen etsimään netistä katsojakommentteja, joissa teokselle on annettu yksi tähti (yllä oleva kuva on omintakeisesta brittileffasta Kill List, joka sai hyvin ristiriitaista katsojapalautetta).

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä negatiiviset arviot päättyvät johonkin versioon lauseesta ”not a single character was likeable”. Miten tuon nyt kääntäisi? Yksikään hahmo ei ollut sellainen, josta voi pitää? Sympaattinen? Samaistuttava?

IMDB-logiikalla toimivien kirjallisuussivustojen myötä lause on alkanut levitä myös kirjallisuuden arvottamiseen. Sitä myöden näkökulma on hiipinyt omalle tontilleni ja alkanut hämmentää minua. Jotkut siis hakevat kirjoistakin sympaattisia tyyppejä, joista voi pitää.

Joskus yön tunteina olen tosissani miettinyt, olenko keskimääräistä pahempi ihminen. Lukijat samaistuvat hyviin tyyppeihin. Ehkä heidän elämästään ei löydy kokemuspohjaa muunlaisten tyyppien ymmärtämiseen. Kirjailijatkin ovat monesti omaelämäkerroissaan viattomia sijaiskärsijöitä, päähänpotkittuja sivustakatsojia. En voi sille mitään, että tällainen traagisen hyvyyden runsaus epäilyttää minua.

Olen itsekin joutunut lapsena kiusatuksi, mutta olen ollut kiusaajaporukoiden myötäilijänä paljon useammin. Myöhäisteininä olin mukana nauramassa, kun minulle tuntematon ihminen hakattiin pahaan kuntoon. Kykenen jollakin tasolla samaistumaan myös kouluampujiin, sillä muistan elätelleeni väkivaltaisia kostofantasioita sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden koin nöyryyttäneen minua koulussa. Aikuisiällä asiat tietysti saavat erilaisia hienostuneita naamioita, mutta samat yllykkeet elävät minussa edelleen. Osaan vain kontrolloida niitä paremmin.

Kykenen siis vallan hyvin hyvin samaistumaan Poen Musta kissa -novellin juoppohulluun päähenkilöön, joka yrittää epätoivoisesti selitellä yhä syvenevää sadismiaan. Tai Süskindin Parfyymi-romaanin päähenkilöön, joka on kerran kokenut täydellisen tuoksun ja on valmis tappamaan saadakseen kokea sen uudestaan. Tai Littellin Hyväntahtoiset-romaanin päähenkilöön, joka kunnianhimonsa tai ehkä vain mukavuudenhalunsa vuoksi toimii natsien tappokoneiston hyväksi, vaikka sen teot saavatkin hänet voimaan pahoin.

Likeable? Tuskin, mutta löydän itsestäni nuo tyypit. Eikä kyseessä ole mikään abstrakti, itsestä etäännytetty ”kyllä ihminen onkin paha” -päivittely, vaan henkilökohtaisesti koettu valmius. Ikään kuin pahojen tekojen liikeradat odottaisivat mielessä ja lihasmuistissa oikeaa hetkeä ja suopeaa tilannetta.

On olemassa leegio kirjoitusoppaita, jotka keskittyvät siihen, miten luodaan sympaattinen romaahihahmo, johon lukija suhtautuu ”kuin perheenjäseneensä”. Hyvien ihmisten maailmassa perheenjäsenetkin siis ovat aina sympaattisia ja läpeensä hyviä. Miten mukavaa.