Marko Hautala

Liian kaunis maailma

On mahdotonta käsitellä Yukio Mishimaa ilman, että kertoo, miten hänen elämänsä päättyi. Toistetaan tapaus siis heti alkuun.

Vuonna 1970 Mishima oli 46-vuotias ja saanut juuri valmiiksi viimeisen romaaninsa (hän oli siis jo aiemmin ilmoittanut kuolevansa tuon teoksen valmistumisen jälkeen). Hän meni neljän avustajansa kanssa pääesikuntaan, vangitsi kenraalin ja yritti innostaa sotilaita vallankaappaukseen, joka palauttaisi Japanin keisarin vallan. Jouduttuaan sotilaiden pilkan kohteeksi Mishima teki rituaali-itsemurhan eli seppukun. Tapauksen toinen uhri oli hänen toverinsa, joka surmasi itsensä samalla tavalla (syy: mies epäonnistui armoniskun antamisessa eli ei ilmeisesti hermostumiseltaan saanut iskettyä Mishiman päätä irti).

Moisen kuoleman jälkeen on selvää, että kirjailijaa on vaikea lukea muuten kuin omaelämäkerrallisesti, varsinkin kun hänen teoksissaan on toistuvia enteenomaisia viittauksia tuohon viimeiseen tekoon. Kiusaus joko moralisoida tai, näinä uusherännäisen kansallisuushenkisyyden aikoina, jopa ihannoida Mishiman tekoa on suuri.

Luin hiljattain The Temple of the Golden Pavilion -romaanin (myös suomennettu nimellä Kultainen temppeli). Oma kappaleeni on täynnä taitettuja sivuja, merkkejä kohdista, joihin haluan palata vielä uudelleen. Mishiman karunkauniissa ehdottomuudessa on jotakin samaa kuin vaikkapa Woolfissa ja Durasissa, mutta mukana on selittämätön lisäsävy. Ehkä se johtuu Mishiman poikkeuksellisen ristitiitaisesta mielenlaadusta, ehkä kulttuuriympäristöstä, jossa harmonian ja henkisyyden käsitteet ovat hienovaraisempia kuin kristillisessä kulttuurissamme.

Joka tapauksessa Mishimaa lukiessani alan jollakin tasolla ymmärtää hänen tekoaan. Kyse ei ole romantisoinnista tai ihannoinnista, vaan nimenomaan ymmärtämisestä. Mishiman kirjoittamista riivaa kauneudenkaipuu, joka on syvästi traagista. Sitä leimaa tunne, että jotakin mittaamattoman arvokasta on kadotettu. Ehkä Mishima oli väärässä siinä, että tuo tragedia liittyy varsinaisesti yhteiskuntaan, mutta henkilökohtaisella tasolla tieynlainen menetetyn kulta-ajan kaipuu näyttää olleen kuin vuotava haava:

En koskaan päässyt yli tunteesta, että jokainen elämäni nautinnollinen kokemus oli vain toisinto jostakin sellaisesta, jonka olin kokenut aiemmin paljon häikäisevämmässä muodossa … Tunsin todellakin, että joskus kaukaisessa menneisyydessä olin todistanut vertaamattoman suurenmoisen auringonlaskun hehkua. Oliko siis minun syyni, jos kaikki sen jälkeen näkemäni auringonlaskut näyttivät haalistuneilta?

Mishiman romaanin mystinen kultaisen paviljongin temppeli on päähenkilöä riivaava lopullisen kauneuden symboli, mutta myös oikea rakennus Kiotossa. Siitä on kirjoittanut ainakin Terhi Rannela kirjailijablogissaan. Romaania lukiessa ei tule myöskään ajatelleeksi, että itse tarina pohjautuu todelliseen tapaukseen (buddhalaismunkki poltti kyseisen temppelin tuntemattomasta syystä vuonna 1950).

Mishiman elämästä on tehty myös hieno elokuva Mishima: A Life in Four Chapters (1985), josta yllä oleva kuva on peräisin.