Marko Hautala

Laukaisu

Luin viime kirjoituksessa mainitsemani Tiina Raevaaran Laukaisu-romaanin toissa yönä.

Aika harvoin tulen nostaneeksi lukemiani romaaneja täällä esiin, vaikka blogin pitäisi nimensä perusteella kovin kirjallinen ollakin. Hyviä romaaneja julkaistaan paljonkin, mutta silloin tällöin tulee näitä, jotka jäävät päähän asumaan.

Laukaisu kertoo perhesurmasta. Onneksi se ei kerro ”tästä ajasta”. Romaanit, jotka kertovat ”tästä ajasta” käsittelevät harmillisen usein jotakin median luomaa todellisuuskuvaa eivätkä niin kauheasti auta ymmärtämään tätä tai mitään muutakaan aikaa. Laukaisussa perhesurma on yhtä aikaa julma, banaali ja loputtoman mystinen tapahtuma. Se liittyy tunne-elämän voimalinjoihin, joiden juuret tuntuvat katoavan jonnekin vaiston hämärään.

Tämä romaani sai myös miettimään sitä, miten kummallisia ovat ihmisen romahduspisteet. Esimerkiksi puhtaan surun murtama ihminen tappaa itsensä yllättävän harvoin. Ja jostakin muistan lukeneeni, että sodan ja muun vastaavan kriisin aikana itsemurhia on kummastuttavan vähän, mutta tälle ajatukselle en osaa kertoa minkäänlaista lähdettä.

Voisiko olla niin, että suru ja pelko ovat kaikessa lamauttavuudessaankin tunteita, jotka me yleensä kestämme? Ehkä vuosituhannet ovat koulineet ihmisen kestämään menetyksiä ja puhdasta kuolemanpelkoa.

Ehkä pahinta onkin se, kun yhteys tunteeseen katkeaa. Ehkä silloin laskeudutaan vaiston tasolle, sinne missä vallitsevat vanhemmat lait ja tappaminen on aina vaihtoehto. En tiedä, mutta kannattaa lukea tuo romaani.