Marko Hautala

Kylmää

Aiempi blogini tuli tiensä päähän, joten jatkossa minut löytää tästä osoitteesta.

Joitakin päiviä sitten sain vihdoin Unikoira-romaanin viimeisetkin hienosäädöt kohdalleen. Toivottavasti siitä tuli kelvollinen. Kovasti sellainen tunnelma on, että tuli.

Mutta muutama sana Arthur Machenin The Great God Pan -tarinasta (1894). Olen aiemmin yrittänyt lukea Machenin The Hill of Dreamsia, mutten ole saanut sen tunnelmasta kiinni. The Great God Pan on kuitenkin toista maata. Sympaattisen naiiviutensa alta se hohkaa ihastuttavasti kylmää. Machen on kirjoittavinaan ihmisistä ja heidän pienistä kauhisteluistaan, mutta todellisuudessa tarinassa on kyse siitä kuilusta, joka arkisen tallaamisemme alla avautuu. Tavallaan tunnistan hänessä kaukaisen sukulaissielun.

Omat romaanini kertovat hyvin tunnistettavan oloisista ihmisistä (kuulemma) ja heidän tragedioistaan, mutta tavallaan en ole ensisijaisesti kiinnostunut heistä, vaan jostakin persoonattomasta ja selittämättömästä. Yksikään tarinani ei ole lähtenyt liikkeelle varsinaisesti henkilöistä, vaan pakkoajatuksesta tai visiosta, joka on pohjimmiltaan melko kylmä, sanoisisinko epäinhimillinen.

Unikoiran taustatyötä tehdessäni perehdyin jonkin verran design-huumeisiin. Eräällä keskustelupalstalla yksi asian harrastaja kertoi koko yön kestäneestä tripistään, jossa hän oli tuntenut olleensa kiedottu tiukkaan muovikelmuun ja pudonneensa läpi loputtoman pimeyden. Kokemus oli siis ilmeisesti kestänyt koko yön.

Joku toinen kirjailija olisi varmasti löytänyt tuosta inspiraatiota erinäisiin moraalisiin ja huumepoliittisiin pohdintoihin, ehkä alkanut kuvitella, mikä kyseisen henkilön olisi voinut ajaa kokeilemaan aineita, joilla on noin ikäviä vaikutuksia.

Minä jäin vain kiinni siihen kuvaan: pudota tiukkaan muovikelmuun kiedottuna läpi loputtoman pimeyden.

Kukaan ei kai valitse kirjailijaluontoaan. Sitä on vain toteltava.