Marko Hautala

Kummittelun vaikeudesta

Aavetarina on vaikea laji. Spiritismin ja meedioiden kulta-aikana voitiin vielä uskoa konkreettisiin eetterihahmoihin, mutta nykyaikana sellainen vaikuttaa hieman hölmöltä. Toisaalta liika psykologisointi tai räyhähengen metaforaluonteen korostaminen banalisoivat yhtä lailla.

Siksi olenkin moninkertaisesti riemuissani, kun eteen sattuu onnistunut aavetarina. Kirjallisuuden puolella Sarah Watersin Vieras kartanossa on lajin moderni täysosuma, kuten olen joskus aiemmin kirjoittanutkin. Elokuvissa sen sijaan pitkään ollut hyvin hiljaista. Iloinen poikkeus on Hammer-yhtiön (sen uuden) tuottama The Woman in Black -versio.

Pääosassa on Potter-kasvo Daniel Radcliffe, mikä ei sinällään enteile hyvää aavetarinan kannalta. Elokuvan näyttelijätyö on kuitenkin läpeensä erinomaista. Samaa voi sanoa oikeastaan kaikesta muustakin. Watersin Vieras kartanossa -romaaniin verrattuna The Woman in Blackin tarina on toki yksiulotteinen eikä se yritäkään olla mitään muuta kuin epookkiaavetarina. Kaikki on kuitenkin toteutettu niin saumattoman tyylikkäästi, että jouduin itse asiassa katsomaan joitakin kohtauksia uudelleen heti lopputekstien jälkeen. Ja mikä omituisinta: tämä elokuva sai minut paikoin oikeasti pelkäämään. Oli melkein nostalgista tuntea rintakehässä se kylmä tunne, joka sai minut varhaisteininä jäämään koukkuun kauhutarinoihin ja -elokuviin.

Onnistuneessa aavetarinassahan ei ole mitään merkitystä sillä, uskooko lukija tai katsoja aaveisiin. Kokemuksellisella tasolla aaveet tietysti ovat totta, ovat itse asiassa olleet läpi ihmiskunnan historian. Olen itsekin nähnyt ”aaveen”, mutta toinen asia on sitten se, miten tällaisia kokemuksia halutaan selittää (hallusinaatiot, unihalvaukset jne.).

Hyvässä aavetarinassa lukijaa tai katsojaa ei kuitenkaan edes päästetä tuohon selitysvaiheeseen. Se pitää yleisönsä siinä perusinhimillisessä, sanoisinko primitiivisessä, epävarmuuden tilassa, jossa selkeää rajanvetoa sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä ei ole vielä tehty.